Oli kevät, kun viisitoista vuotta sitten muutin nykyiselle asuinseudulleni. Sinä keväänä autoni pohja oli koetuksella. Ajoin toistuvasti liian lujalla tilannenopeudella eräälle tienpätkälle, joka oli talven aikana routinut pahasti.

Routavaurio syntyy, kun maan pinnan alla oleva kosteus jäätyy talvipakkasilla, ja laajenemisen seurauksena maa kohoaa. Pintaan syntyy repeämiä, kohoumia ja painaumia.

Samalla tavalla ihminen routii, kun olosuhteet ovat otolliset. Meissä on epävarmuuksia, jotka eivät näy ulospäin, mutta tietyissä tilanteissa ne nousevat pintaan ja aiheuttavat töyssyjä. Kun toinen sitten ajaa niihin töyssyihin liian lujaa, on ristiriita valmis.

Mitä vanhemmaksi me tulemme, sitä vaurioituneempia olemme entisistä suhteistamme ja kaikista muista kokemistamme kurjista asioista. Meihin jää jälkiä, jotka vaikuttavat siihen, miten tietyissä tilanteissa käyttäydymme. Ne määrittävät, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, mitä pelkäämme, ja miten uskallamme luottaa.

Jokainen meistä on vaurioitunut omalla tavallaan. Uskon, että juuri tämä on syynä siihen, miksi moni lupaava rakkaussuhde ei lopulta kannakaan. Hyväkin suhde voi kaatua siihen, että se ei pääse ehjänä töyssyjen yli. Pari voi sopia pinnalta hyvin yhteen, mutta ei opi missään vaiheessa varomaan toistensa routavaurioita.

Maan routivia kohtia korjataan muun muassa salaojittamalla ja vaihtamalla maa-ainesta. Talojen perustuksia voidaan suojata routaeristyksillä.

Henkisiin routavaurioihin auttaa luottaminen ja puhuminen. Pitää avata itseään niistäkin kohdista joihin sattuu. Vain sillä tavalla antaa kumppanille mahdollisuuden oppia tuntemaan pohjia myöten. Lisäksi on osattava kuunnella, kun toinen kertoo vaurioistaan. Toisen haavoja pitää kunnioittaa, mutta niitä ei pidä pelätä. On hyväksyttävä, että tuo toinen on tuosta kohtaa töyssyinen.

Luottamuksellisessa ihmissuhteessa opitaan jarruttamaan sopivasti, kun lähestytään töyssyisiä kohtia. Ja kun aikaa kuluu, opitaan muistamaan toisen arat paikat, jotka routivat herkimmin kerta toisensa jälkeen.

Minäkin opin varomaan kotitieni routavaurioita. Joka kevät opettelin uudet töyssyt, jotka johtuivat vain siitä, että maa oli siitä kohtaa hyvin kostea ja talven pakkaset saivat sen pullistelemaan. Joidenkin vuosien kuluttua tie korjattiin. Nykyään se on tasainen ja miellyttävä ajaa.

Henkisten routavaurioitteni kanssa opettelen yhä elämään, ja samalla opettelen näkemään toisessa ihmisessä olevat vauriot. Ne ovat erilaiset kuin minun, mutta yhtä syvällä.

Toista ihmistä kukaan ei pysty täysin korjaamaan. Sellainen on liikaa vaadittu, sillä loppujen lopuksi jokainen on itse vastuussa itsestään ja omista vaurioistaan. Mutta rakastava kumppani voi auttaa kaivamaan henkisiä salaojia tai lapioimaan pois savea ja korvaamaan sitä soralla.

Tärkeintä on ymmärtää, että ei tarvitse olla täydellinen voidakseen rakastaa ja tullakseen rakastetuksi.

Sitä paitsi rakkaus on ihmeellinen routaeriste. Sen seurauksena ihminen, joka on tuntenut olevansa jopa ikiroudassa, alkaa vähitellen sulaa ja uskoa, että toinen ei satuta. Terve rakkaus on sellaista, että siinä rakastetaan myös niitä toisen vaurioituneita paikkoja.