Mitä vastaat, kun sinulta kysytään, kuka sinä olet?

Suurin osa vastaa jotain perheestään, ammatistaan, kotipaikkakunnastaan ja harrastuksistaan. Ne ovat asioita, joita näytämme muulle maailmalle. Sitten me kuorrutamme paketin erilaisilla piirteillä, joita itsessämme haluamme korostaa.

Me määrittelemme itseämme kanssakäymisessä toisten kanssa, ja on luonnollista haluta antaa itsestään positiivinen vaikutelma.

Luonnottomaksi tilanne muuttuu, jos halutun vaikutelman antamisesta tulee totuutta tärkeämpää. Sellaiseen voi ajautua, jos on jossain vaiheessa kokenut, että ei riitä sellaisena kuin on. Jokin elämäntilanne on tuonut pelon, että pitäisi olla toisenlainen tullakseen hyväksytyksi, tai itsellä on jokin tarve tai piirre, jota ei uskalla avoimesti näyttää.

Silloin elämä muuttuu näytelmäksi, ja eri roolien ylläpitäminen on pidemmän päälle todella raskasta. Ahdistus, unettomat yöt ja selittämätön kaipaus ovat monen roolin ihmiselle arkea. Voi tuntua, että itsekään ei enää tiedä, kuka on.

Lopulta kuitenkin vain yksi asia määrittelee todellisen minämme:

Pohjimmiltamme me olemme sitä, mitä olemme silloin, kun kukaan muu ei näe.

Kun itseään tarkastelee sitä kautta, näkymä voi olla pelottava jopa omille silmille. Jos niin on, saattaa elämässä olla isompikin pysähtymisen paikka.

Juoppo on juoppo, vaikka hän joisi salaa kaikilta muilta. Valehtelija on valehtelija, vaikka ei ikinä jäisi kiinni. Ahdistunut on ahdistunut, vaikka päivittäisi sosiaaliseen mediaan vain kauniita kuvia ja onnellisia päivityksiä. Huono parisuhde on huono, vaikka kulissi pysyisi pystyssä loppuun asti.

Mitä suoremmin pystyy katsomaan tätä rujointa peilikuvaansa silmiin, sitä helpompi on nähdä, mitä asioita ehkä pitäisi muuttaa, jotta voisi karistaa ylimääräiset roolit yltään. Sensuroimattomasta minäkuvasta löytyy totuus.

Se voi olla esimerkiksi jokin näistä:

Ihminen joka joutuu pakottamaan itsensä aamuisin töihin, on väärässä työssä, vaikka olisi miten hienossa asemassa.

Ihminen joka syö, juo tai hyppii irtosuhteissa ahdistustaan hoitaakseen, tarvitsee apua, vaikka ei olisikaan vielä pohjalla.

Ihminen rakastaa sitä, jota ajattelee ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, riippumatta siitä, kenen vieressä nukkuu.

Kun itseään uskaltaa katsoa, alkaa nähdä, mitä oikeasti tarvitsee - sen sijaan että näkisi vain sen, mitä haluaa. Ja mitä rohkeammin niitä tarpeitaan kuuntelee, sitä helpompi on olla. Siitä alkaa matka kohti yhden roolin elämää. Elämää, jota ei tarvitse esittää kenellekään toiselle. Elämää, jossa ei ole enää mitään salattavaa. Rehellistä omaa elämää.

Silloin ei ehkä ole enää kaikkien mielestä hyvä tyyppi. Mutta silloin on mahdollista tulla rakastetuksi puhtaasti omana itsenään, pohjia myöten sellaisena kuin on. Se tuntuu paremmalta kuin minkään valheellisen mielikuvan tuottama hetkellinen ihailu.

Kuka sinä olet?