OlympiaCast
About
Available on
Community
121 episodes
Onko tulevaisuudessa talviurheilua? Entä ketä urheilu enää kiinnostaa? Muun muassa näitä teemoja pohditaan Urheilun tulevaisuus -erikoisjaksossa, jossa heittäydytään kilpaurheilun maailmaan tulevaisuuden tutkimuksen valossa. Keskustelemassa Petri Tapio Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta ja Hufvudstadsbladetin urheilutoimittaja Filip Saxén. Jakso on tehty yhteistyössä Suomen urheilun eettinen keskus SUEKin kanssa. Hosteina toimivat Mari Lohisalo ja Susanna Sokka.
Onko urheilu ikuista? Vastauksia tähän kysymykseen etsitään tulevaisuusasiantuntija MIKKO DUFVAN kanssa OlympiaCastin erikoisjaksossa, joka on tuotettu yhteistyössä Suomen urheilun eettinen keskus SUEKin kanssa.
Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistä on taas tutkittu hiljattain julkaistulla LIITU-tutkimuksella. Tulosten mukaan liikkuminen vähenee, ja joka viides kokee sen tarpeettomaksi tai turhaksi. OlympiaCastissa asiaa puivat Olympiakomitean ja KIHUn ylilääkäri MAARIT VALTONEN sekä liikuntapedagogiikan apulaisprofessori ARJA SÄÄKSLAHTI Jyväskylän yliopistosta.
Miten seuraavan hallituksen tulisi edistää huippu-urheilua? VILLE SKINNARI (sd.) ja KAROLIINA KÄHÖNEN (liik.) ovat vieraina OlympiaCastin eduskuntavaalisarjassa. Eduskuntavaalijaksoissa keskustelemme puolueiden liikunta- ja urheilulinjauksista. Jakson aiheena on huippu-urheilun edistäminen.
Miten seuraavan hallituksen tulisi lisätä lasten liikuntaa? Entä miten seuratoimintaa tulisi tukea? HENRIK DETTMANN (rkp, sit.), RIIKKA PAKARINEN (kesk.) ja MIKA POUTALA (kd.) ovat vieraina OlympiaCastin eduskuntavaalisarjassa. Eduskuntavaalijaksoissa keskustelemme puolueiden liikunta- ja urheilulinjauksista. Jakson aiheena on seuratoiminta sekä lasten ja nuorten liikunta.
Miten seuraavan hallituksen tulisi edistää liikunnallista elämäntapaa? Miten liikkumattomuuden kriisi ratkaistaan? Veronika Honkasalo (vas.) ja Shawn Huff (vihr.) ovat vieraina OlympiaCastin eduskuntavaalisarjassa. Eduskuntavaalijaksoissa keskustelemme puolueiden liikunta- ja urheilulinjauksista. Jakson aiheena on liike ja liikunnallinen elämäntapa.
OlympiaCastissa sukelletaan kahden tunnetun suomalaisurheilijan kasvutarinoihin, kun Kaisa Mäkäräinen ja Matti Heikkinen avaavat matkaansa huippu-urheilijaksi. Matka maailman huipulle oli pitkä ja itsensä joutui laittamaan likoon monella tavalla ennen kuin menestystä alkoi tulla. - Se on aika vaativa prosessi monella tapaa, mutta ehkä tänä päivänä meillä on myös paremmat valmiudet urheiluakatemioiden ja muiden kautta saada tukea siihen kasvuvaiheeseen. Se kokonaisuus siinä ympärillä, että pystyt urheilijana elämään, sen rakentaminen vaatii paljon. Oma aktiivisuus ja halu viedä asioita eteenpäin - toki siinä valmennuksellisesti oman valmentajan ja koko sen toimintaympäristön kanssa, on aika keskeistä. Ei voi jäädä odottamaan, että jotkut asiat järjestyy. Jos saisi mennä ajassa taaksepäin ja palata sinne nuoruusvuosiin, niin kyllä tiettyjä asioita tietysti olisin jo aktiivisemmin hoitanut kuntoon, että olisi ollut se huippu-urheilija jo tekemisen tasolta aikaisemmassa vaiheessa, Heikkinen toteaa. - Uskon, että me ollaan Matin kanssa kuitenkin sitä sukupolvea vielä, joka on joutunut aika lailla kantapään kautta ottamaan myös asioista itse selvää ja tekemään. Omien huippu-urheiluvuosien aikana olen ollut itse itselleni matkatoimisto, ampumavalmentaja ja välillä hieroja-fysioterapeuttikin pahimmassa tapauksessa, on pitänyt itse huolehtia hirveästi asioista, jatkaa Mäkäräinen. Nuoren urheilijan kasvutarinassa lukiovuodet ovat tärkeitä monessa suhteessa. Vuodet ovat urheilijana kehittymisen aikaa, mutta myös itsenäistymisen ja aikuistumisen aikaa. Myös Mäkäräinen ja Heikkinen muistavat vuodet merkityksellisinä niin uran, kuin muunkin elämän kannalta. - Isoin muutos oli siinä, kun kotoa muutti urheilulukioon. Kyllä ne vuodet kasvatti ihmisenä niin paljon ja sitä, että oppii ottamaan sitä vastuuta sekä koulusta että arjen asioista; syömisestä, ruoanlaitosta ja kaikesta tästä, ja sitten se urheilu vielä siinä lisänä. Ilman niitä kavereita siinä ympärillä, joilla oli se sama elämäntilanne, niin varmasti olisi ollut vielä vaikeampaa. Kyllä mä uskon, että siinä se vertaistuki oli ihan hirveän tärkeää niinä vuosina, kuvaa Mäkäräinen. - Nuo ovat semmoisia ikävuosia kuitenkin, että ne harjoitusvasteet ovat todella valtavia. Kun jotakin asiaa alettiin harjoituskauden keväällä käynnistyessä harjoittamaan, niin ne askeleet kohti syksyä ja talvea oli tosi valtavia, että sinänsä hienoa aikaa, että ne ominaisuudet tarttui ja oltiin tosi onnekkaita, että meillä oli semmoinen valmentaja, joka meillä osasi teettää niitä asioita, Heikkinen jatkaa. Mäkäräinen kannustaa myös pitkäjänteisyyteen ja muistuttaa, että urheilijaksi kehittyminen on nuoruusvuosina yksilöllistä. - Ne on myös sillä tavalla haastavia, että siellä kuitenkin vielä kehitytään niin ihmisenä kuin urheilijanakin. Toiset kehittyy vähän eri aikaan, eri vuosina. Voit olla tosi menestyksekäs, kun olet 16-17-vuotias ja olet vähän niin kuin askeleen edellä muita ja sitten seuraavana vuonna ne kaverit vasta ottaa sen kehitysaskeleen ja tulee rinnalle - tai jopa ohi. Siellä voi helposti tulla ajatus, että no eikö tässä nyt ole tehnyt asioita oikein ja alkaa epäilemään omaa tekemistä ja olemista. Pitäisi muistaa, että sitten kun päästään niiden vuosien yli sinne parikymppiseksi, niin sitten alkaa vasta näkymään ehkä ne voimasuhteet oikealla tavalla.
JERE LEHTINEN on monen tason jääkiekkolegenda – erityisen muistijäljen hän on jättänyt espoolaisiin, dallasilaisiin ja maajoukkueen kautta suomalaisiin jääkiekon ystäviin. Lehtinen on Stanley Cupin, maailmanmestaruuden ja Torinon olympiahopean myötä lähimmäs Kolmen kullan kerhoa päässyt suomalainen jääkiekkoilija. - En osaa sitä harmitella. Enemmän näen sen positiivisena, että olen saanut olla mukana kaikissa noissa ja on ollut mahdollisuus siihen. Olen saanut uralta niin paljon, etten voi sanoa sen harmittavan, myös kolme olympiapronssia voittanut Lehtinen kääntää vieraana. Saavutuksia on paljon muitakin pelaajana – ja lisää on tullut GM:n roolissa Suomen maajoukkueessa. Scoutin roolin kautta Leijoniin tullut Lehtinen seurasi GM:n roolissa JARI KURRIA syksyllä 2014, ja meriittilistalle on kertynyt muun muassa maailmanmestaruus 2019. Lehtinen on nähnyt myös läheltä nuorten huippupelaajien sukupolven laajan vyöryn kohti NHL:ää. - ALEKSANDER BARKOV, SEBASTIAN AHO, MIRO HEISKANEN ja todella monet muut – olen saanut nähdä heidän sisääntulonsa A-maajoukkueeseen. Siisteintä tässä työssä on ollut se, että melkein joka vuosi joku nuori pelaaja on noussut paperiemme ulkopuolelta kevään MM-kisoihin. Se antaa kivaa buustia itsellekin tähän työhön, kun näkee näiden lahjakkaiden pelaajien nousua huipulle, Lehtinen painottaa. Pelaajana Lehtinen pelasi viidet olympialaiset saavuttaen neljä mitalia. Pekingissä 2022 olympiamitalit ratkotaan ilman NHL-pelaajia – tilanne, josta Lehtisellä on myös omakohtaista kokemusta Lillehammerista 1994. Vaikka Lehtinen pelasi neljät ”NHL-olympialaiset”, hänelle kaikkein mieleenpainuvin olympiakokemus on nimenomaan Lillehammerin turnaus, jonne joukkueet koottiin Euroopassa pelanneista pelaajista. - Euroopassa pelaaville pelaajille tämä on upea mahdollisuus. Meillä on paljon kärkipelaajia eri joukkueissa, ja moni heistä pystyisi pelaamaan myös NHL:ssä. Se on myös huokunut pelaajista; siellä on vahvaa positiivisuutta ja halua lähteä tavoittelemaan menestystä Pekingiin, Lehtinen myhäilee avaten jaksossa myös, miksi Lillehammer 1994 on hänen mieleenpainuvin olympiakokemuksensa kaikista. Lehtinen on todellinen olympiakonkari. Lillehammerista 1994 käynnistyi Pekingissä jatkuva putki, jonka aikana Lehtinen on ollut jossain roolissa mukana kaikissa talviolympialaisissa.
JON SALLINEN säväytti uutenavuotena Calgaryssä sijoittumalla maailmancup-osakilpailussa kuudenneksi. Tuo sijoitus varmisti Salliselle käytännössä valintakelpoisuuden Pekingin olympialaisiin lajissa, jonka olympiahistoria tuntee aiemmin vain yhden suomalaisen – Sotšissa kahdeksanneksi sijoittuneen ANTTI-JUSSI KEMPPAISEN. - Se oli tosi iso juttu minulle. Kauden ensimmäisessä maailmancupissa minulla tuli treeneissä hiusmurtuma solisluuhun, enkä ollut varma, pääsenkö edes Calgaryyn laskemaan. Tein Suomessa fyssarin kanssa hommia, jotta saataisiin se kuntoon. Calgaryssä se tuntui ihan hyvältä. Päätin tehdä puhtaan ranin, enkä yrittää liikaa. Sain sen tehtyä, ja se riitti finaaliin ja siellä kuudenteen sijaan. Se on urani isoin saavutus tähän mennessä, Sallinen myhäilee. - Se tulos osoitti, että minulla on mahdollisuus maailman parhaita vastaan. Vaikka en ollut täydessä kunnossa, pääsin finaaliin. Mitä voinkaan tehdä, kun pääsen sataprosenttiseen kuntoon ja saan A-laskuni puhtaasti laskettua? Freeski on olympialajina tuore tapaus, ja varsinkin Suomessa halfpipe on jäänyt sen alalajeistakin slopestylen ja big airin varjoon. Sallinen onkin oiva ihminen avaamaan lajin saloja ennen Pekingin olympialaisia. - Tulin jenkkeihin lukioon, ja pääsin Aspenissa laskemaan tosi paljon paippia. Huomasin, että täällä on tosi paljon hyviä paippilaskijoita. Toisin kuin Suomessa, en ollut enää parhaasta päästä, ja piti koittaa ottaa muut kiinni. Sitä kautta tuli kiehtovuus – kehityin parissa vuodessa tosi nopeasti ja tuli tosi paljon uusia temppuja. Se veti minut lopullisesti halfpipen puoleen, Sallinen kertoo. Sallisen tarina onkin myös kuvaus nykyajan huippu-urheilusta – maailman ovet ovat merkittävästi lähempänä kuin ennen. Helsingissä varttunut Sallinenkin on hakenut uralleen vauhtia lajin hallitsijamaasta, Yhdysvalloista. - Kun kisasin ensimmäisiä kisoja Nor-Am-cupissa halfpipessa, taso oli kymmenen kedrtaa kovempi kuin SM-kisoissa on koskaan ollut. Katselin vain, että mihin minä olen joutunut – enhän minä tällaista vielä osaa. Kun näkee sen tason, se tuo innostusta itsellekin. Päätin, että haluan olla tuolla tasolla – kyllähän minä ne varmasti osaan tehdä, kun olen niitä tehnyt vaikka slopestyle-hyppyreistä, Sallinen muistelee Kaliforniasta käsin.
Olympiatalven alku on ollut TERO SEPPÄLÄLLE lupaava, sillä taso on alkanut vakiintua 16 parhaan joukkoon maailmancupissa. Täten piikitkin – muun muassa kaksi viidettä sijaa – ovat lähestyneet jo palkintokoroketasoa. - Ampumapuoli on ollut tosi hyvää – erityisesti joulukuussa. Se on ollut kymmenisen prosenttia parempaa kuin vuosi sitten. Myös hiihto on kehittynyt noin 15 sekuntia kympillä; kun kisat ovat tiukkoja, sekin nostaa sijoitusta 5-7 pykälää. Nämä yhdessä, niin sitten parannetaankin jo aika rutkasti, Seppälä niputtaa. Moni asia selittää tällä kaudella nähtyä tasonnostoa. Valmistuminen metsätalousinsinööriksi on vapauttanut aikaa ja energiaa huippu-urheilulle, ja samaan aikaan Seppälän arkivalmentautuminen Joensuussa on tehostunut ANATOLI HOVANTSEVIN tultua tiiviimmin mukaan valmennukseen. Vaikuttavuus etenkin ammuntavarmuuteen ja -nopeuteen on ollut ilmeinen. - Viime keväänä mietimme, millä minusta saataisiin kaikki potentiaali irti. Viime talvi oli tasainen, mutta sieltä puuttuivat ne huippusijoitukset. Esa Haapala oli sitä mieltä, että nyt tarvitaan Anatolia, jonka tunsin jo entuudestaan ja johon luotan. Saimme Joensuun ympäristöstä hyvin tukijoita hoitamaan hänen palkkaustaan. Olen tosi tyytyväinen, että ohjattuja harjoituksia on ollut huomattavasti enemmän, Seppälä selvittää. Haapajärven Kiiloja edustava Seppälä on toisen polven olympiaedustaja ampumahiihdossa. Olympiatasolla Seppälä ylitti isänsä TIMON saavutukset – viestin viitossijaa lukuun ottamatta – jo PyeongChangissa 2018. Ampumahiihto on lajina kiehtova sekoitus kestävyys- ja tarkkuuslajeja. Sen takia lajin haltuun ottaminen maailman ehdottomalla huipputasolla on urheilijoille haaste, joka täytyy kesyttää kerta toisensa jälkeen uudestaan. - Anatoli on tuonut vielä enemmän täksi vuodeksi sitä ajatusta, että tarvitaan ampumahiihtoharjoittelua. Ei ole erillistä ampuma- ja hiihtoharjoittelua. Kestävyyspohjaa on tietenkin tärkeä rakentaa kesällä ja syksyllä, mutta on tärkeää, että ammuntaa tulee käytännössä päivittäin joukkoon, jotta keskittyminen ei mene vain toiseen osa-alueeseen, Seppälä alleviivaa. Seppälä on saanut matkalla kohti maailman huippua apua myös maastohiihdon maailmanmestarilta MATTI HEIKKISELTÄ. Millaista apua? Se selviää Seppälän -haastattelusta.
SANTERI KIIVERI syntyi maaliskuussa 2000, ja syntymästään asti hän on kärsinyt olkahermopunoksen syntyvauriosta oikeassa kädessään. Kiiveri ei ole antanut vaurion häiritä elämäänsä, ja jo nuorella iällä hän on noussut maailman parhaiden para-alppihiihtäjien joukkoon. - Jo ala-asteen lopulla pärjäsin kovatasoisissa aluekisoissa vammattomien puolella, kun käsien merkitys oli lyhyillä kepeillä lähinnä tasapainottava. Silloin tajusin, että tähän lajiin voisi panostaa kunnolla. Siinä vaiheessa itselläni ei ollut vielä hajuakaan mistään parakisoista – kunhan vain kilpailtiin, kun se oli kivaa. Ala-asteella lähdin jo ensimmäistä kertaa treenaamaan Itävallan jäätikölle, Kiiveri muistelee. PyeongChangissa 2018 Kiiveristä tuli ensimmäinen 2000-luvulla syntynyt suomalaisurheilija paralympialaisissa. Heti ensimmäisissä paralympialaisissaan Kiiveri sijoittui pujottelussa neljänneksi, ja menestyspotentiaali on vankka myös Pekingissä – sekä torstaina käynnistyvissä MM-kisoissa Lillehammerissa. Uransa toistaiseksi parhaana saavutuksena Kiiveri pitää pujottelun maailmancupin kokonaisvoittoa 2019-2020. Suorituksen arvoa nostaa se, että alkuvuodesta 2019 Kiiveri koki harjoitustilanteessa dramaattisia – lähes fataaleja – hetkiä, jotka pitivät hänet pitkään rinteestä poissa. - Pyörryin kesken laskun, ja hengitystiet menivät umpeen. Olen kiitollinen valmentajalleni, että hän tajusi vetää kielen pois – muuten en olisi varmaan tässä puhumassa. Se oli aikamoinen stoppi. Sitten olin tutkimuksissa pari kuukautta. Mitään vakavampaa ei löytynyt, mutta kyllä tuollainen pysäyttää itseni lisäksi myös läheiset, Kiiveri kertaa kauhunhetkiään. Paralympialajien lajiryhmävastaava KIMMO MUSTONEN kuvaa Kiiveriä näin: - Santerin suhteellisen nopea kehitys para-alpin huipulle pohjautuu hänen pitkästä harjoittelu- ja kilpailutaustastaan vammattomien kanssa, kannustavista ja aktiivisesti mukana olevista vanhemmista, Rukan alppilukiosta ja sitä kautta hedelmällisestä yhteistyöstä valmentaja ROMAN ROZMANIN kanssa. Pitkäjänteistä työtä korostava Kiiveri allekirjoittaa näkemyksen. - Erittäin hyvin kiteytetty ja palasteltu. Noista se koostuu. Varsinkin vanhempien tuki on ollut sellaista, että aina on autettu. Jos yksi asia täytyisi valita, en varmasti olisi tässä tilanteessa, jos vanhempiani ei olisi yhtään kiinnostanut. Sillä on päästy koko hommassa liikkeelle.
Kun sanoo nimen JANNE VUORINEN, pesäpallon ystävien lampussa ei tarvitse valon syttymistä kauaa odotella. Ennen kaikkea Sotkamon Jymyn 1990-luvun kultajunan veturina tunnettu Vuorinen on yksi kaikkien aikojen pesäpalloilijoista, joka on voittanut muun muassa yhdeksän Suomen mestaruutta pelaajana ja kaksi pelinjohtajana. - Olen ollut pesäpallossa vuosikymmeniä mukana. Totta kai se on opettanut paljon asioita ja varmasti antanut paljon sekä siviili- että työelämään. Olen kiitollinen, että olen saanut tuollaisen polun kulkea pesäpallon parissa junioripelaajasta huipputasolle ja myös valmentajana ja pelinjohtajana, Vuorinen sanoo. Vaikka pelaajauran päättymisestä on jo vuosia, eikä Vuorista viuhkan varressakaan ole enää viime vuosina nähty, huippu-urheilu on yhä tiiviisti osa hänen elämäänsä. Vuorinen toimii nimittäin Olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Rukan johtajana. - Olympiavalmennuskeskus on yhteinen foorumi, jossa on eri toimijoita. Meidän alustastamme on pystytty koordinoimaan toimintoja, vahvalla dialogilla lajien kanssa. Lajia hyödyttäviä asioita tapahtuu vääjäämättä, eikä niiden tarvitse jokaiseen asiaan hakea itsenäisesti ratkaisuja. Kun lajeja saadaan yhteen, myös yhteinen ymmärrys kasvaa, Vuorinen kuvaa Olympiavalmennuskeskuksen toimintaa. - Lajien arki on hektistä. Lajit voivat luottaa, että tällainen foorumi tuottaa lisäarvoa heidän arkeensa, eikä kaikista asioista tarvitse itse kantaa huolta. Lajien täytyy aina omistaa oma toimintansa ja he tekevät sen ydintehtävän, mutta meidän tehtävämme on tuottaa siihen lisäarvoa ja vaalia jatkuvuutta – konkreettisten tarpeiden ohjaamana. Vuorisen rooli lumilajeissa on monipuolinen, sillä kuluneella olympiadilla perustetun Olympiavalmennuskeskuksen johtotehtävien lisäksi hän toimii myös Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikössä lajiryhmävastaavana. Vuorisen vastuualueella ovat rinnelajit sekä mäkihyppy ja yhdistetty. - Minun tapani toimia on ollut se, että pyrin luomaan hyvät, luottamukselliset suhteet lajien valmennuksen, urheilijoiden ja liittotason kanssa. Sitten tuomme Olympiavalmennuskeskuksen ja Huippu-urheiluyksikön voiman niistä tarpeista, jotka perustuvat jatkuvuuteen ja sopivasti poikkilajillisuuteen. Olen kokenut sen järkeväksi toimintatavaksi, Vuorinen avaa tuplatyönkuvaansa. - Minulla on ollut hieno tehtävänkuva, kun olen päässyt näkemään asioita sekä Olympiavalmennuskeskuksen että Huippu-urheiluyksikön näkökulmasta. Olen kokenut sen niin, että kaikki on samaa asiaa, kun tehdään lajien kanssa arjessa töitä. Yksittäisiä tehtäviä toki on, jotka liittyvät vain toiseen, mutta samaa kokonaisuutta tässä tehdään molemmissa tehtävissä. Se on ollut hyvin luontevaa.
Valmennuspäällikön tehtävään kuuluu taitoluistelussa erityisesti yksinluistelun, jäätanssin ja muodostelmaluistelun huippu-urheilun toiminnan järjestäminen. Naisten yksinluistelussa ja jäätanssissa Suomi on saavuttanut maapaikat Pekingin olympiakisoihin. Suomeen luotiin 2010-luvulla käytännössä tyhjästä jäätanssikulttuuri, jonka avainhenkilö on ollut italialaisvalmentaja MAURIZIO MARGAGLIO. Yksinluistelun parista jäätanssiin siirtyneet JUULIA TURKKILA ja MATTHIAS VERSLUIS ovat olleet vuodesta 2016 lähtien kehityksen eturintamassa, ja kehitys palkittiin olympiapaikalla jo Pekingiin. - Ennen kuin olemme saaneet luotua jäätanssikulttuurin Helsinkiin, ei ollut edes polkua edetä huippujäätanssijaksi. Ainoa väylä oli harjoitella yksinluistelijana, kun siellä sitä valmennusta oli tarjolla. Nyt meillä on olemassa myös toinen väylä – ihan puhdas jäätanssipolku, Taitoluisteluliiton valmennuspäällikkö SATU NIITTYNEN kertoo vieraana. Niittysen työpöydällä on myös pidempiaikainen järjestelmän kehittäminen. Tässä työssä lähes kohtalonkysymys on Helsingin Myllypuroon ajettava hallihanke. - Isoin haasteemme on tällä hetkellä tilaresurssi. Helsingissä olemme kaupungin jäävuorojen varassa, ja urheiluopistoilta ostamme jääaikaa leirityksiä varten. Se on hyvin hajanaista toimintaa, eikä taitoluistelu saa parhaita jäävuoroja. Jos saisimme oman tilan ja jääresurssin, jota hallitsemme, tapahtuisi isoja asioita nopeasti, Niittynen uskoo. - Olympiaedustajamme reissaavat päivän aikana Kaarelasta Pirkkolaan ja Oulunkylään ja harjoittelevat kylmissä halleissa vaihtuvilla jäävuoroilla. Sehän ei ole missään nimessä kilpailukykyinen tilanne maailman huippujen kanssa. Hattua nostan, että jäätanssijamme pystyvät tässä tilanteessa tuottamaan myös tulosta. Jääaikaresurssi on selkeästi suurin haaste lajissa tällä hetkellä, ja uusi halli ratkaisisi monta ongelmaa ja avaisi uudenlaisia mahdollisuuksia huippu-urheilutoiminnan keskittämiseen ja tehostamiseen. Tällä hetkellä selkeästi liittojohtoinen toimintamalli on vain jäätanssissa. - Yksinluistelussa laitamme tosi paljon euroja urheilijoiden harjoitusolosuhteiden ostamiseen milloin mistäkin. Ajatus on se, että kun halli saadaan, niitäkin euroja voi ohjata omaan resurssiimme ja urheilijoille. Silloin sitä rahaa jää muuhunkin, kun jokaiselle ei tarvitse erikseen ostaa jääaikaa ympäri maailmaa, Niittynen korostaa.
Jääkiekko on vuodesta toiseen yksi Suomen harrastetuimmista urheilulajeista. Huippupelaajia voi nousta lähes mistä päin Suomea tahansa ja kiekkoammattilaisten määrä onkin viime vuosina ollut jatkuvassa kasvussa. Nuoruus- ja valintavaiheessa oleviin urheilijoihin panostetaan monen eri toimijan yhteistyöllä. Huippu-urheilujärjestelmässä urheiluakatemiatoiminta kokoaa yhteen seurat, oppilaitokset ja muut keskeiset toimijat. - Meidän rakenne antaa mahdollisuuden siihen, että urheilijat pystyvät panostamaan urheiluun opiskelujen rinnalla. Se on merkityksellinen asia, että järjestelmä on rakennettu sellaiseksi. Nuoruus- ja valintavaiheessa harjoitellut tunnit ja tehdyt pohjat valmistavat huippu-urheiluun. Siksi tähän vaiheeseen panostetaan, sanoo HERKKO KOSKI. Koskella on monta roolia kuopiolaisessa jääkiekkotoiminnassa. Hän on Juniori-KalPan urheilujohtaja, jääkiekkolehtori ja Kuopion alueen urheiluakatemian valmennuskoordinaattori. Nuoruus- ja valintavaihe on erityisesti hänen sydäntään lähellä. - Koen, että siinä vaiheessa pääsee vaikuttamaan tosi merkittävästi niiden nuorten elämään ja myös sitten siinä kohtaa olemaan apuna ja jeesaamaan sillä toisella uralla, kun tulee ehkä ymmärryksiä siitä, että hetkinen - tästä ei välttämättä tulekaan mulle ammattilaisuraa. Jääkiekkolehtorina hän on tiiviisti tekemisissä myös pelaajien kouluasioiden kanssa ja huolehtii siitä, että jokainen saa tarvitsemansa tuen, jotta koulu sujuisi. Yhteistyö oppilaitosten ja kotien kanssa on tiivistä. - Esimerkiksi urheilulukiossa käydään joka jakson jälkeen opinto-ohjaajien kanssa kaikki meidän kiekkoilijat läpi, miten on mennyt edellinen jakso. Käydään läpi, onko tulossa maajoukkueleirityksiä ja niin edespäin, että pääsisi kiinni siihen arkeen, ja toisaalta myös oppilaitoksen puolelta tulee paljon kysymyksiä, että miten siellä lajin puolella menee? On hyvä tunnistaa, että vaikkei ehkä olisi koulussa niin innostunut, niin siellä voi olla kuitenkin ihan tosi tavoitteellinen urheilija, joka ei ehkä siellä koulunpenkillä sitä näytä. - Näen sen sillä tavalla, että jos pelaajalla ei ole mitään muuta kuin se laji ja peli, ja hän ei opiskele eikä ole sellaista arkirytmiä, niin kyllä se on pois myös huippu-urheilusta. Toisella asteella se vaan kuuluu siihen, että opiskelu on nivottu yhteen siihen tavoitteellisen harjoittelun rinnalle.
Sekä TARJA KRUMIN että VILJA SIPILÄN mielenkiinto liikunnan ja urheilun tasa-arvoteemoja kohtaan on herännyt varhain. Tällä hetkellä Krum työskentelee Finland Svenska Idrottin tasa-arvovastaavana ja projektipäällikkönä. Sipilä toimii puolestaan Liikuntatieteellisen seuran liikuntatieteiden asiantuntijana. Sekä Krum että Sipilä tunnistavat tasa-arvokysymysten edenneen lähivuosina puheen tasolta yhä vahvemmin konkreettisiksi toimiksi. – Nykyisin epäkohtia on alettu nostamaan herkemmin esiin mediassa. Esimerkiksi sitä, onko miehillä ja naisilla samanlaiset edellytykset tehdä uraa ammattiurheilijana, kun katsotaan vaikkapa palkkoja ja näkyvyyttä, Krum toteaa. Krumin mukaan vanhojen rakenteiden kyseenalaistaminen ja muuttaminen herättävät kuitenkin tunteita. Aiheen esiin ottaminen vaatii usein hienovaraista lähestymistä. Myös Sipilä tunnistaa ilmiön. – Harvoin tasa-arvotyötä voisi kuvata helpoksi. On kuitenkin hienoa, että näille keskusteluille on nyt enemmän tilaa ja ilmaa. Vastaanottavuus teemoille kehittynyt, kun vastuullisuusteemat ovat olleet yhteiskunnassamme yhä vahvemmin esillä. Tällöin ilmiö tavoittaa myös urheilun ja liikunnan kentän, Sipilä kuvaa. ERILAISTEN ESIKUVIEN MERKITYS TÄRKEÄSSÄ ROOLISSA Sipilä osallistui keväällä 2021 Olympiakomitean Johtaa kuin nainen -koulutusohjelmaan. Sipilä näkee naisille suunnatut koulutukset tärkeiksi tasa-arvon edistäjiksi. – Jos eläisimme ”täydellisessä” maailmassa, ei tällaisille koulutuksille olisi tarvetta ja jokaisella olisi yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella unelmiaan. Emme kuitenkaan vielä ole tässä pisteessä ja siksi on tärkeää, että erilaisia toimijoita tuetaan ja heidän tekemistään boostataan. Sipilä ja Krum näkevät tärkeäksi sen, että urheiluyhteisöstä löytyy erilaisia esikuvia. – Emme voi tavoitella jotakin sellaista, mitä emme näe. Tarvitsemme erilaisia ihmisiä, joihin voimme samaistua – juuri niitä esikuvia, Krum toteaa. ”KAIKKEA EI TARVITSE TEHDÄ KERRALLA” Vaikka tasa-arvotyö voi ajoittain olla työlästä ja vaikeaa, haluavat Krum ja Sipilä korostaa, että urheilun kentällä apua on tarjolla runsaasti. Tasa-arvokysymyksiä ei tarvitse ratkoa yksin. – Hyviä esimerkkejä on tarjolla paljon ja apua on saatavilla. Jos kokee, etteivät hommat ihan vielä ole hallussa, on muistettava, että näiden teemojen saralla suunta on vain eteenpäin. Mallia ja vinkkejä on tarjolla; esimerkiksi Olympiakomitean Vastuullisuusklinikat auttavat pohtimaan oman lajin tai seuran yhdenvertaisuus- ja tasa-arvosuunnitelman tekemistä, Sipilä summaa. Krum nostaa esiin myös pienten onnistumisten merkityksen. – Virheitä on toki inhottavaa katsoa ja näistä saattaa tulla ikävä olo, mutta on tärkeää muistaa, ettei kaikkea tarvitse tehdä kerralla. Pienetkin askeleet kohti vastuullisempaa ja turvallisempaa urheiluyhteisöä ovat juhlan aiheita ja näistä pitää muistaa iloita, Krum kannustaa.
Vuosi sitten jääkiekkouransa päättänyt LASSE KUKKONEN ja urheilupsykologi EERO MIKKELÄ kannustavat OlympiaCastissa nuoria urheilijoita tunnistamaan omia vahvuuksiaan ja kehittämään niitä. Itsensä tunteminen urheilijana auttaa kehittymään oikeissa asioissa. - Itsetuntemus, sen tunteminen, että kuka on urheilijana ja mikä sulle sopii, on ihan älyttömän tärkeä asia ja ihan lajista riippumatta. Kuka olet urheilijana ja millainen kilpailija olet, mikä sopii sun ominaisuuksiin? Ajatus lähtee siitä, että tietää ylipäänsä, että kuka urheilijana on ja vähän reflektoi sitä, pohtii sitä mikä just itselle sopii. Muutenhan urheilusta tulee aika vaikeita, kommentoi Mikkelä. Kiekkourallaan lukuisten valmentajien luottopelaajana tunnettu Kukkonen tietää kokemuksesta, miten vahvuuksien tunteminen auttaa kehittymään. - Uran loppupuolella sanottiin, että olen henkisesti vahva, mutta en mä syntynyt henkisesti vahvana, vaan harjoittelin tietoisesti sitä asiaa, itseni tuntemista, Kukkonen sanoo. - Sellaiselle pelaajalle, joka pystyy joukkuetta auttamaan, löytyy pelipaikka aika usein. Itse sain pelata aika pitkän uran, mutta en ollut ihan hirveän hyvä jääkiekkoilija fyysisiltä tai taidollisilta ominaisuuksiltani. Mutta aika nuorena hoksasin, että pystyn auttamaan joukkuekavereita aika paljon. Sain olla aika monessa paikassa sen takia ja itse asiassa kehityin sitten sitä kautta pelaajanakin aika paljon. Se mihin voin ja mihin haluan oikeasti vaikuttaa, on se juttu, hän jatkaa. Tulevissa Euroopan Nuorten Olympiafestivaaleissa Suomen joukkueessa on urheilijoita kahdeksassa lajissa. Yhtenäinen joukkue rakentuu yhteisillä pelisäännöillä. - Huumori ja tutustuminen sekä asioista keskusteleminen on aina semmoisia hyviä lähtökohtia. Kukaan ei ole suurempi kuin joukkue, ja kaikki huomioidaan, tuli siellä millaista menestystä vaan. Pyritään luomaan semmoinen ilmapiiri, jossa kaikki saa olla omia itsejään ja tulee kohdatuksi myös omana itsenään siellä kisatilanteessa, toteaa Mikkelä. Kotimaansa edustaminen arvokilpailuissa on harvinaista herkkua ja Kukkonen muistaa haaveilleensa maajoukkueesta jo pienestä pitäen. - Ei silloin lapsena vielä NHL:stä unelmoitu, sitä unelmoitiin maajoukkueesta. Olin 14-vuotias, kun 1995 voitettiin maailmanmestaruus. Kyllähän se oli semmonen hetki, että tiesin, että tuolla haluan olla joskus. Se unelma heräsi silloin, kertoo Kukkonen. - Viimeiset kisat palasin 2018 olympialaisissa, ja kyllä se sama tunne säilyi hyvin pitkältä. Kyllä se oli aina semmoinen spesiaalihetki, kun sai sen leijonapaidan laittaa. Se on oikeasti aika iso etuoikeus.
IIVO NISKASEN palkintokaapista löytyy ennen Pekingin olympiatalvea muun muassa kaksi olympiakultaa ja henkilökohtainen maailmanmestaruus. Vuonna 2018 Niskasesta tuli ensimmäinen olympiavoiton ottanut maastohiihtäjä sitten MIKA MYLLYLÄN, kun hän voitti perinteisen 50 kilometriä PyeongChangissa. Ja vuotta aiemmin Niskanen voitti 15 kilometrin maailmanmestaruuden kotikisoissa Lahdessa. - Lahti on varmasti yksittäisenä se kovin juttu. Tiesin sen matkan jo silloin, kun kisat Lahdelle myönnettiin. Sellaista saumaa tuskin saa toista kertaa urallaan, ja se oli hyvin pitkän ajan tekemistä ohjannut tavoite. Haaveena oli palauttaa usko suomalaiseen mieshiihtoon, ja olen ylpeä, että onnistuin silloin voittamaan, Niskanen painottaa vieraana. - Olympiakultaa pääsee yrittämään vain kerran neljään vuoteen, mutta kun on kotiyleisö paikalla ja tunnelma Lahden torilla palkintojenjaossa sen mukainen, tunnetasolla ne on kovempia juttuja. Tunnetasolla sanoisin Lahti, mutta saavutuksena PyeongChang. Niskanen teki kansainvälisen läpimurtonsa ryminällä Sotshin olympialaisissa 2014, mutta sen jälkeen oli edessä pari kasvattavaa vuotta. Lahden ja PyeongChangin kultaputken jälkeen samanlainen huippumenestys on välttänyt Niskasta, mutta Pekingin olympiatalvi tarjoaa taas hienon mahdollisuuden; etenkin, kun sekä 15 kilometriä että parisprintti hiihdetään Niskasen bravuurihiihtotavalla, perinteisellä. - Paras skenaario olisi se, että otamme viestissä mitalin ja 15 kilometriltä ja parisprintistä saisi kultamitalit. Niistä unelmoin ja niiden eteen teen töitä. Sen verran monta kilpailua olen onnistunut jo voittamaan, että mitali ei ole enää sillä tavalla itselleni se juttu. Arvokisavoitto on se juttu, johon haluaa tähdätä ja päästä, Niskanen sanoo painokkaasti. OlympiaCastin vieraana OLLI OHTOSEN valmennettava avaa myös sitä, miten hän on maastohiihdon pariin päätynyt. Ja millaista reittiä hän on noussut maailman parhaiden hiihtäjien joukkoon. - Ehkä pohjimmiltaan se tekijä, joka tulokseen on vienyt, on kova palo ja motivaatio tehdä asioita. Myös lahjakkuustekijät ovat olleet kohdillaan – tuskin tekemiseni hirveästi poikkesi muiden ikäisteni harjoittelusta alle 20-vuotiaana, Niskanen arvioi itseään. - Lahjakkuus vie tiettyyn pisteeseen, mutta sen jälkeen vaatimustaso ja tekemisen taso täytyy olla riittävän korkealla. Jos haluaa kamppailla maailman huippuja vastaan, jokainen yksityiskohta täytyy tehdä aivan täysillä. Sitoutuminen siihen prosessiin on isoin asia, jonka menestyminen yleisessä sarjassa vaatii.
RENE RINNEKANGAS valloitti iloisella olemuksellaan suomalaisten sydämet jo 18-vuotiaana ensikertalaisena PyeongChangin olympialaisissa. Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon, ja tulevan talven olympialaisiin Pekingissä viime talven MM-pronssimitalisti lähtee yhtenä maailman parhaista lumilautailijoista – siihen harvalukuiseen joukkoon, joka suurkilpailujen mestaruudet ja mitalit ratkoo. - Kyllähän se tuntuu hienolta; se antaa lisäpotkua, kun tietää, että aina kilpailussa on mahdollista hakea pytty kotiin. Se on tosi hieno fiilis, pakko myöntää, Rinnekangas naurahtaa vieraana. - Kun aikanaan pääsin kiertämään ensimmäisen kerran maailmancupeja, tiesin, että en yllä kirkkaimpaan kärkeen, vaikka kuinka onnistuisin. Silloin piti keksiä joku oma juttu, kuinka jää tuomarien mieleen. Yritin keksiä omia laskulinjoja, mistä sain paljon hyvää palautetta ja myös pisteitä. Koen, että siitä tuli oma juttuni. Se on tuonut minut tähän pisteeseen, joten miksipä sitä vaihtamaan? Veljensä RIKON innoittamana Iisalmessa lumilautailun pariin päätynyt Rinnekangas on poikkeuslahjakkuus, joka nousi lumilautailuväen huulille viimeistään slopestylen hopeamitalillaan X Gamesissa tammikuussa 2019. Hänen polussaan huipulle näkyy toisaalta myös lumilautailun organisoituminen lajina, sillä Rinnekangas on Sotkamon urheilulukion lumilautailukasvatteja. - Yläasteella aloin miettiä, että unelma olisi joku päivä olla ammattilumilautailija. Kun menin Vuokattiin, siellä tuli laskemisen lisäksi kaikki oheishomma. Se oli iso porras ylöspäin. Silloin tajusi oikeasti, mitä se vaatii. Ne vuodet olivat tosi merkittäviä ja päätin, että haluan antaa kaikkeni tälle hommalle. Ne oli tärkeitä vuosia, nykyään paljon aikaa Olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Rukan vaikutuspiirissä Rukalla viettävä Rinnekangas muistelee. - Karu fakta on, että lumilautailemalla nivelet ja muut paikat eivät ainakaan parane. Tämä on kuluttava urheilulaji. Paljon tulee käytyä rinteen ulkopuolella treenaamassa fysiikka ja liikkuvuutta, jotta olisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi antamaan itsestään parhaansa mahdollisimman pitkään. Laji onkin nykyään tiiviisti kiinni suomalaisessa huippu-urheilujärjestelmässä. Vaikka lumilautailu on urheilulajina yhä organisoituneempi sekä Suomessa että maailmalla, lajin juuria elämäntapaurheiluna ei ole kuitenkaan unohdettu. Siitäkin 22-vuotias Rinnekangas toimii elävänä esimerkkinä. - Saan tosi paljon fiiliksiä, jos on hyvä meno ja näkee, että muut hymyilevät. Siitä kumpuaa itselle paljon energiaa. Meidän laji on aika rennon oloinen, ja kaikki ovat toistensa kavereita, mikä on tosi siistiä. Siitä tulee myös paljon hyvää fiilistä laskemiseen. Ei tässä pysty hampaat irvessä olemaan, kun pystyy tekemään työkseen sitä, mitä rakastaa eniten. Ei voi olla kuin fiiliksissä, Rinnekangas myhäilee.
MIRA POTKOSEN Tokion olympialaisiin huipentuneen huikean uran saldona oli mm. 11 Suomen mestaruutta ja 18 kansainvälistä arvokisamitalia, kruununa kaksi olympia- ja kaksi MM-pronssimitalia. - Ensimmäinen tavoite meillä oli seuraavan vuoden SM-kilpailut. Eihän me silloin uskallettu tai edes osattu unelmoida mistään muusta kuin Suomen mestaruudesta. Sehän oli meille silloin maailman isoin tavoite, että 2009 vuoden SM-kilpailuista otetaan kultaa, ja otettiinhan me. Siitä se lähti ja pikkuhiljaa sitten step by step ruvettiin rakentamaan tavoitteita, kuvaa Potkosen valmentajana koko hänen uransa ajan toiminut MAARIT TEURONEN. Urheilija-valmentajaparin tueksi rakentui vähitellen asiantuntijatiimi Tampereen urheiluakatemian ja Varalan valmennuskeskuksen avulla. Valmennusprosessi oli myös asiantuntijatoiminnalle kasvun ja kehittymisen paikka. - Valmentajuus ja valmennusosaaminen vahvistuivat asiantuntijoiden myötä, mutta myös asiantuntijoiden oma osaaminen kehittyi koko ajan, kun tehtiin yhteistyötä Maaritin kanssa. Meidän asiantuntijat olivat mukana niissä kansainvälisissä ympäristöissä, missä lajia tehtiin. Kyllä se lajiosaaminen kasvoi ihan hurjasti ja se on jatkoa ajatellen ihan huikea osaamispankki, kuvaa Tampereen urheiluakatemian ja Varalan valmennuskeskuksen johtaja HANNELE HIILLOSKORPI. Nouseminen maailman huipulle on vaatinut ennen kaikkea tahtoa ja päättäväisyyttä sekä urheilijalta että valmentajalta. - Ei tämä helppoa ole ollut, mutta meillä on aina ollut, sekä mulla että Miralla se, että kun johonkin oikeasti halutaan, niin tehdään kaikkemme. Mitä sitten, vaikka yksi ovi menee kiinni, me löydetään kyllä ne uudet reitit mistä mennään. Me ollaan oltu ehkä vähän semmosia pököpäitäkin, kun miettii. Jostain sisältä se on kummunnut se tahtotila ja periksiantamattomuus, Teuronen toteaa. - Valmentajan pitää olla lajinsa ajan hermoilla ja koko ajan seurata sitä, mutta kyllä se tärkein on se tahtotila. Halu kehittyä pitää olla äärimmäisen kova urheilijalla sekä valmentajalla, ja pitää uskaltaa ja haluta ajaa itsensä niihin koviin paikkoihin. Se ei auta, että pelkästään treeneissä tekee asian hyvin, vaan se kokonaisuus pitää olla kondiksessa. Tämä kuuluisa lepo, ravinto ja treeni, mutta kaikki muukin siinä ympärillä, koko perhe-elämä, ystävät, kaikki ne pitää olla vimpan päälle sopusoinnussa. Ja se tahtotila ja se kova työn tekeminen, hän kiteyttää.
JENNI HIIRIKOSKI on ikoni ja käsite kansainvälisessä jääkiekossa. Todisteena hurjasta statuksesta toimii vaikkapa kaksi perättäistä valintaa olympiaturnauksen ja peräti seitsemän valintaa MM-turnauksen parhaaksi puolustajaksi. - Minulla on ollut sellainen ajatus, että haluan olla tosi hyvä siinä, mitä teen – ja olen ollut valmis tekemään töitä sen eteen ja oppimaan uusia asioita. Urheilijana ei ole koskaan valmis, ja varsinkin tässä pelissä siellä on aina asioita, joita voi tehdä paremmin, Hiirikoski avaa pohjattoman kehittymismotivaationsa taustoja. - Itseäni kiehtoo joukkueurheilu siinä, että kun yksin ei voi menestyä, miten saamme koko porukasta ja kaikista yksilöistä paras irti, jotta olemme yhdessä parhaimmillaan. Niihin juttuihin olen halunnut urani varrella keskittyä; siihen, miten itse tekee kavereista vierellä parempia ja miten he saavat sinusta parhaan irti. Helmikuussa Hiirikoskella on edessään uransa neljäs olympiaturnaus Pekingissä. Aiemmista kisoista on ollut tuomisina kaksi olympiapronssia, minkä lisäksi Hiirikosken palkintokaapista löytyy peräti seitsemän MM-mitalia kirkkaimpana MM-hopea Espoosta 2019, jolloin hänet valittiin koko turnauksen parhaaksi pelaajaksi. - Oman maan edustaminen on joka kerta yhtä hienoa. En vaihtaisi mihinkään niitä kokemuksia ja kohtaamisia pelaajien ja valmentajien kanssa. Se on antanut omaan elämääni aivan huikeasti asioita ja oppia. Olen päässyt näkemään maailmaa yhdessä upeiden ihmisten kanssa ja kokemaan yhdessä niin onnistumisia kuin pettymyksen hetkiäkin, Hiirikoski hehkuttaa yli 350 A-maaottelua sisältänyttä matkaansa. Naisleijonat valmistautuvat kohti Pekingiä kolmea eri reittiä pitkin: kotimaassa, Yhdysvaltain yliopistojärjestelmässä ja Ruotsissa. Hiirikosken reitti Pekingiin kulkee Ruotsin kautta, sillä hän pelaa jo kuudetta kauttaan Euroopan kovatasoisimmassa sarjassa Luulajan kapteenina – osin opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämän urheilija-apurahan turvin täysverisenä ammattilaisena. - Kun pääsarjatasolle aikanaan nousin, tavoitteena oli se, että joku päivä ammattilaisuus on mahdollista. Urheilija-apuraha on ollut tosi iso asia; se mahdollistaa meille täysipainoisen urheilijan arjen. Myös tuleville sukupolville se on hieno asia, kun jo nuoresta asti on mahdollista päästä harjoittamaan urheilijan ammattia, Hiirikoski kiittelee. Hiirikoski ei suinkaan ole ainoa suomalainen Luulajassa. Hiirikosken tavoin maajoukkueen tähtipelaajiin kuuluvat RONJA SAVOLAINEN, PETRA NIEMINEN, NOORA TULUS ja VIIVI VAINIKKA elävät ja hengittävät samaa huippu-urheiluilmaa Pohjois-Ruotsissa. - Meillä on oma Suomi-mafia täällä. Tiiviisti teemme yhdessä töitä ja olemme kuuluneet myös maajoukkueen runkopelaajiin. Joka päivä potkimme toisiamme eteenpäin täällä. On hienoa, että meillä on täällä tällainen Suomi-yhteisö, mutta olemme toisaalta päässeet myös hyvin kiinni ruotsalaisuuteen, Hiirikoski naurahtaa.
MIKA VENÄLÄISTÄ pidetään voiteluteknisesti poikkeuksellisen taitavana huoltomiehenä. Venäläinen on ollut mukana maajoukkuetoiminnassa ensimmäistä kertaa jo 1990-luvun puolella, minkä lisäksi kokemusta on kertynyt muun muassa valmentajana ja vahvana paikallisvaikuttajana Kuopiossa. PEKKA KEMPPI on puolestaan pikkusuksen lajien huoltotoiminnan : yhtäjaksoisesti Kemppi on ollut mukana jo reilusti yli 20 vuotta, ja kokemusta on kertynyt samasta tehtävästä ennen yhdistettyä myös maastohiihdosta ja ampumahiihdosta. Myös häneltä löytyy vankka valmennuskokemus. Vertaansa vailla oleva kokemuspankki tarjoaa mahtavan selkänojan kauden aikana vastaan tulevissa kiperissä paikoissa. - Vielä 2000-luvun alussa maastohiihdon tavarat mahtuivat yhteen pakettiautoon. Nyt ei meinaa oikein rekka riittää – se on varmasti merkittävin muutos. Sinänsä työ ei kauheasti ole muuttunut – edelleen suksiin pitää luistot ja kuviot laittaa, yhdistetyn nykyinen huoltopäällikkö naurahtaa kysyttäessä muutoksista poikkeuksellisen pitkän yhtäjaksoisen uran aikana. - Yhteen pieneen hiaceen mahtui tavarat vuonna 1997, kun lähdimme ensimmäistä kertaa maailmancupiin Suomesta jyrskyttelemään nelivetoisella autolla, jossa oli 65 hevosvoimaa. Se on suurin muutos. Sen näkee ihan fyysisesti – ja silti tahtoo tila loppua rekasta kesken, Venäläinen täydentää. Pikkusuksen lajit tekevät huoltotoiminnassa tiivistä yhteistyötä, jota koordinoi Olympiavalmennuskeskus Vuokatti-Rukasta käsin pikkusuksen lajien arvokisahanke. Kun yksittäiseen kilpailuun valintoja tehdään, taustalla onkin vankka määrä paitsi monipuolista kokemusta myös vuosien varrella erilaisista paikoista ja olosuhteista kertynyttä dataa. - Se on iso vahvuus meille, että teemme yhdessä hommia. Näissä hommissa ei tule ikinä valmiiksi – aina on oppimista. Aivan loistavaa, että yhteistyö maastohiihdon, yhdistetyn ja ampumahiihdon välillä toimii hyvin, Kemppi suitsuttaa. - On tärkeää, että eri lajiryhmien kesken pystytään vaihtamaan kokemuksia ja sitä kautta kehitetään toinen toisiamme. Sieltä nousee tärkeitä asioita, ja myös rahallinen tuki on hyvin merkittävä. Ja ennen kaikkea saamme kohdennettua resursseja oikeisiin kohteisiin, Venäläinen komppaa. Arvokisavalmistautumisen hankkeen nokkamies TEEMU LEMMETTYLÄ on kuvannut suksihuoltoa tieteen ja taiteen kamppailuksi, jossa myös tuurilla on osuutensa. Sen osuuden suuruutta pyritään saamaan mahdollisimman pieneksi valmistautumisella. - Kokemus on yksi sellainen, joka auttaa tässä. Kun on ollut monissa tilanteissa. Kun päätöksiä pitää tehdä, niitä pitää tehdä. Kun lähtö lähestyy, ei voi enää pyöritellä. Joskus menee syteen, joskus saveen, Kemppi kuittaa. - Se vaatii tuuria ja kaikkea kohdilleen, mutta sen tuurin minimoiminen on tärkeää. Huikeaan onnistumiseen vaaditaan aina tuuria ja sitä, että kaikki natsaa kohdilleen. Yleensä samassa joukkueessa on sekä onnistujia että epäonnistujia myös kaluston suhteen. Välttämättä se ei aina kaikkien kohdalla samana päivänä natsaa, Venäläinen jatkaa.
Olympiakomitean seura- ja jäsenpalveluyksikön asiantuntijan KATJA KYCKLINGIN mukaan turvallinen toimintaympäristö on valmentamisen kulmakivi. – Turvallisuuden voidaan ajatella olevan kaiken lähtökohta. Jotta voidaan onnistua valmennuksessa, on jokaisen valmennukseen osallistuvan voitava tuntea olonsa turvalliseksi – niin fyysisesti, psyykkisesti kuin sosiaalisesti, Kycling toteaa. Kycklingin mukaan on tärkeää, että valmentaja tietää, mitä tekee ja osaa esimerkiksi ennakoida mahdollisia riskitekijöitä oikealla tavalla. – Kyse on ikään kuin ennakkotyöstä: valmentaja osaa varmistaa, että harjoitukset ovat turvallinen paikka niihin osallistuvalle. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että mikäli jotakin sattuu, on valmentajalla tarvittavat valmiudet ja osaamista toimia oikein. URHEILIJA TULEE KOHDATA YKSILÖNÄ Jääkiekkovalmentajana meritoitunut ERKKA WESTERLUND tunnistaa vastuullisen toiminnan korostuneen nykypäivän toimintakentällä merkittävästi. – Olemme siirtyneet valmentaja- ja asiakeskeisyydestä ihmiskeskeiseen valmentamiseen ja monologi on muuttunut dialogiksi. On ensisijaisen tärkeää, että valmentajan ja urheilijan välillä vallitsee luottamus, Westerlund korostaa. Westerlundin mukaan valmentajan on tärkeää ymmärtää urheilijoiden erilaisuutta laajalti. – Meidän valmentajien on ymmärrettävä erilaisuutta ja osattava toimia erilaisten ihmisten kanssa. On kyettävä asettumaan toisen ihmisen asemaan, on osattava luoda vuorovaikutusta urheilijalähtöisesti. Tämä on iso taito, mitä me valmentajat tällä hetkellä tarvitsemme ja missä meidän tulee kehittyä. Kun urheilija kokee olonsa turvalliseksi, rakennetaan luottamusta. VASTUULLISEN VALMENTAJAN VERKKOKURSSI RAKENTAA YHTEISIÄ TOIMINTATAPOJA Jotta vastuullisuus juurtuu yhä vahvemmin osaksi liikuntaa ja urheilua, tarvitaan konkreettisia tekoja. Elokuussa julkaistu Vastuullisen valmentajan verkkokurssi on esimerkki tällaisesta teosta. Verkkokurssin ja sen sisällöt on rakennettu yhteistyössä lajiliittojen, Suomen Valmentajien ja SUEK:n kanssa. Kurssi on tarkoitettu kaikille ohjaajille ja valmentajille valmennus- tai lajitaustasta riippumatta. – Kurssin avulla haluamme rakentaa urheiluyhteisöön yhteistä ymmärrystä siitä, mitä tällä vastuullisella valmentamisella tarkoitetaan ja miten turvallista toimintaympäristöä rakennetaan. Kurssin tavoitteena on herättää ajatuksia ja keskustelua siitä, miten kukin valmentaja voi rakentaa omasta toimintaympäristöstä yhä paremman, Kyckling taustoittaa. Westerlund komppaa Kycklingin ajatuksia. – Verkkokurssi osoittaa konkreettisesti sen, kuinka kaikki liittyy kaikkeen – tästä muodostuu iso kuva. Kurssi antaa lähtökohdan vastuullisuuden tielle. Jokaisen pitää oppia, kehittyä ja muuttua, sillä vanhat valmennusmetodit eivät enää tänä päivänä toimi. Vaikka olisi valmentanut kuinka pitkään, on toimintaa myös päivitettävä maailman muuttuessa, Westerlund summaa.
Entinen muodostelmaluistelija syttyi psyykkiseen valmennukseen oman huippu-urheilu-uransa myötä ryhtyessään valmentamaan. Innostus vei alan opintojen pariin ja loppujen lopuksi Lehtoviita päätyi opiskelemaan Jyväskylän yliopiston kautta Kanadaan Edmontoniin ja sen jälkeen vielä kansainväliseen urheilupsykologian maisteriohjelmaan Lundin yliopistoon Ruotsiin. Vuokatti-Rukan olympiavalmennuskeskuksessa Lehtoviita johtaa asiantuntijatoimintaa ja rakentaa hyvää tiimiä valmennuksen tueksi. - Kun kanssapelureiden kanssa riittävästi keskustelee ja jakaa asioita, niin sitä kautta asiantuntijat saavat hyviä työskentelymahdollisuuksia. Ja totta kai heitä pitää kuulla ja tukea, ja auttaa heitä loistamaan. Sitä kauttahan se hyvä tiimi toimii ja toivottavasti sitten valmennus rokkaa niiden asiantuntijoiden tuella, Lehtoviita kertoo. Urheilijalle asiantuntijatoiminta tarkoittaa asioiden sujuvuutta ja kauteen valmistautumista suunnitelmien mukaan asetettujen tavoitteiden ja toimintasuunnitelman suunnassa – myös olympiavuonna. - Asiantuntijat ovat mukana niin kuin ovat olleet aikaisemmillakin kausilla eli se on sitä jatkumoa, laadukasta korkean vaatimustason arkea. Pyritään koko ajan kehittymään. Asiantuntijatoiminta on valmennuksen tukitoimi ja tähtää tuloksen tekemiseen. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että asiantuntija on urheilijoiden ja valmentajien tukena arjessa samassa toimintaympäristössä ja se työ tähtää siihen, että urheilijoiden harjoitteluvalmius, suorituskyky ja terveys vahvistuisi ja kehittyisi. - Kun Pekingin olympialaisiin on aikaa alle puoli vuotta, asiantuntijatoiminnassakin halutaan tehdä vain se, mikä juuri nyt oleellista. Ajattelen itse, että less is more eli täytyy nähdä, mitkä ovat ydinasioita valmentajan ja urheilijan välillä, ja mitä vahvistetaan ja mitä asioita vaan siedetään. Tässä vaiheessa varmistetaan sitä huippusuorituskykyä ja terveyttä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta kuitenkin tilanneälyä ja kontekstiälykkyyttä käyttäen. Pekingin olympialaisista Lehtoviita odottaa urheilun juhlaa ja onnistumisia, mutta myös yllätyksiä ja epävarmuutta. - Huippu-urheilu on jatkuvaa vuoristorataa. Se tekee tästä aika makeeta. Ihan kaikkeen ei voida valmistautua ja silti voidaan olla rauhassa ja meillä on tieto siitä, että ratkaisut löydetään ja ollaan valmiita niihinkin aallokoihin ja myrskyihin mitä siellä ehkä päästään elämään. Sitä kautta uskon, että meillä on aika iskukykyinen ja hieno joukkue Pekingissä.
Suomen Cheerleedingliiton seurakehittäjän NIKLAS HAGELIN mukaan seuran kehittämisen alkutaipaleella tärkeintä on innostus ja halu viedä seuran toimintaa eteenpäin. – Kaikki lähtee innostuksesta ja tahdosta viedä toimintaa eteenpäin. Vaikka seurat lähtevät kehittämään toimintaansa todella erilaisista tilanteista, on halu edistää toimintaa merkittävä. Hagelin mukaan seuran kehittäminen havaitaan usein jonkin impulssin kautta. Seuraan saattaa tulla esimerkiksi uusi työntekijä tai seura havahtuu jollakin muulla tavalla siihen, että toimintaa on vietävä eteenpäin. – Kun toimintaa halutaan kehittää, on tärkeää, että kehittämistä tehdään yhdessä. Harvoin kukaan pystyy tekemään suuria muutoksia yksin. Liikkeelle päästään helpommin, kun kehittämistä lähdetään tekemään porukalla ja vastuuta jaetaan eri osaamisalojen mukaan, Hagel toteaa. SEURAN EI TARVITSE OLLA TÄYDELLINEN, VAAN JOKAINEN VOI EDISTÄÄ VAHVUUKSIAAN OMISTA LÄHTÖKOHDISTAAN Hagel tunnistaa, että toisinaan kehittäminen saattaa kuulostaa työläältä ja vaikealta. – Haluan kuitenkin muistuttaa, ettei tämä ole rakettitiedettä. Voidaan kehittää suuria kokonaisuuksia, mutta yhtä lailla pienet kehitystoimenpiteet ovat merkittäviä. Seurojen kanssa toimiessaan Hagel on huomannut, että seurat saattavat jopa yllättyä kehittämistoimenpiteiden alkuvaiheessa siitä, kuinka hyvällä tasolla seuran toimet jo ovat. Näiden havaintojen myötä halu kehittää seuraa kasvaa usein entisestään. – Kun seurat ovat lähteneet kehittämään toimintaansa Tähtiseura-ohjelman avulla, on usein pian huomattu, että seurassahan toimitaan jo todella monessa asiassa esimerkillisesti. Näitä asioita ei vain ole niin vahvasti tiedostettu. Hagel kannustaa seuroja kehittämään toimiaan omista lähtökohdistaan – seurat ovat yksilöitä ja jokaisella seuralla on omia vahvuuksia. – Kehittämisen tarkoitus ei ole missään nimessä luoda seuroista samanlaisia. Jos ajatellaan Tähtiseura-ohjelmaa, on tärkeää tunnistaa, ettei Tähtimerkki ole ohjelman ainoa fokus. Seurat voivat valita ohjelmasta omalle toiminnalleen sopivimpia apuvälineitä ja aloittaa kehittämistaipaleen tätä kautta. Seuran ei tarvitse olla täydellinen, vaan jo pienet kehitystoimet voivat olla suuria voittoja.
JONI MÄKI nousi suuren suomalaisen hiihtoyleisön tietoisuuteen ryminällä menneenä talvena kirikyvyllään. Erityisen säväyttäviä suorituksia olivat Suomen ankkuroiminen parisprintin MM-hopealle Oberstdorfissa sekä ALEKSANDR BOLSHUNOVIN kepittäminen Salpausselän kisojen viestin loppusuoralla. - Pystyin osoittamaan itselleni, että kun ennakkoluulottomasti lähtee, pystyy haastamaan kaveria kuin kaveria. Hyvänä päivänä voi tulla todella hyvä lopputulos. Se toi itsevarmuutta jatkoa ajatellen, Mäki painottaa muutaman kuukauden perspektiivillä. - Siinä parisprintin loppusuoralla tuntui aika uskomattomalta. Kun lähdin viimeiselle osuudelle, tiesin, että se paikka on nyt tai ei koskaan. Se oli tuhannen taalan paikka ottaa mitali. Lähdin hiihtämään vähintään sitä pronssia, mutta kun se kirkastui hopeaksi, se toi laajan kaaren tunteita pintaan. Pohti Ski Teamia edustava Mäki on syntynyt Vaasassa, mikä ei ole ihan perinteisin maastohiihtokaupunki. Nouseminen juniorimenestyjästä kansainväliselle huipputasolle vei aikaa, mutta Mäki on noussut Suomen miesten maajoukkueen tärkeimpien lenkkien joukkoon pitkäjänteisellä työllä valmentajansa JUHO HALOSEN kanssa. - Kun otin nuorten MM-mitalin 2014, ajattelin, että tämä on yhtä nousukiitoa aikuisten sarjaan. Siinä välissä pitää tehdä hemmetisti duunia, jotta pystyy kestämään harjoittelumäärää ja -laatua, mitä se vaatii, jotta pystyy kiertämään viikosta toiseen maailmancupia ja olemaan vielä parhaimmillaan pääkisoissa. Siinä tuli kömmähdyksiä harjoittelussa ja sairasteluja. Se oli vähän opettelua ammattiurheilijan elämään – välillä vähän kantapään kauttakin, Mäki myöntää. 26-vuotias Mäki on monella tapaa poikkeuksellinen suomalaishiihtäjä, sillä hänen vahvuutensa ovat sprintissä ja erityisesti vapaalla hiihtotavalla. Iso tähtäin tulevana talvena onkin paitsi joukkuekilpailuissa myös Pekingin olympialaisten vapaan sprintissä, joka osuu Mäen uralle herkulliseen paikkaan. - Osaan pitää hyvin todella kovan kilpailuvauhdin päällä niin, että se ei kuluta loppukiriä niin paljon kuin ehkä muilla. Tekninen osaamiseni vapaalla hiihtotavalla on suht taloudellista – pystyn luistattamaan suksea niin, että ei tarvitse itse tehdä kaikkea. Ja olen räjähtävä. Ehkä sitä kautta parhaat tulokseni ovat tulleet sprinttipuolella. Iän myötä myös kestävyysominaisuudet ovat parantuneet, Mäki analysoi itseään. - Pekingin olympialaisten vapaan sprintti on urani tärkeimpiä kisoja. Siihen ladataan kaikki peliin. Kaikki harjoittelu ennen sitä tehdään sitä kilpailua silmällä pitäen. Todennäköisesti omalle uralleni ei tule enää sellaista mahdollisuutta, että olisi vapaan sprintti olympiaohjelmassa. Se on ainutlaatuinen tilaisuus.
JOHANNA MATINTALO on kuulunut Suomen maastohiihtomaajoukkueen runkonimiin jo reilun olympiadin ajan. Ison askeleen hän otti urallaan menneenä talvena, kun uran tähän asti parhaan kauden kruunuksi Oberstdorfin MM-kisoista tuli uran ensimmäinen arvokisamitali, 4 x 5 kilometrin viestin pronssimitali. - Se on varmasti urani paras saavutus. Ikinä ei tiedä, mitä uran varrella sattuu – esimerkiksi loukkaantumisia. On hienoa, että nyt on ainakin yksi aikuisten arvokisamitali saavutettu. Tästä on mukavampi ja tietyllä tavalla myös paineettomampi jatkaa uraa, kun mitalitili on jo auki. Toivotaan, että niitä tulee lisää, VILLE OKSASEN valmennettava lausuu. Pöytyän Urheilijoita edustava Matintalo oli lupaava juniori paitsi maastohiihdossa myös yleisurheilussa. Kovin moni urheilija ei ole saavuttanut kansallista menestystä sekä kesä- että talvilajeissa, mutta jo 14-vuotiaana yleisen sarjan SM-hopeaa 800 metrillä ottanut Matintalo on yleisen sarjan Suomen mestari molemmissa lajeissa. - En osaa sanoa, kummassa menestystä olisi tullut paremmin. Kansallisesti totta kai juoksussa, kun Kalevan kisoista on mitaleitakin ja jopa yksi mestaruus (2013), mutta hiihdossakin pääsin jo nuorten arvokisoihin juniorina. Juoksussa tuli myöhäisteininä aika paljon vaivoja, mikä sai miettimään, että jos aikuisena haluaa huippu-urheilijaksi, juoksuhommat saavat riittää, Matintalo palaa vuoteen 2016. - Taustani keskimatkoilta on tuonut varmasti sellaista kovuutta, jota kaikilla hiihtäjillä ei välttämättä ole. Siedän varmasti keskimääräistä paremmin vaikka happoja. Kun Matintalo voitti 800 metrin Suomen mestaruuden Vaasassa 2013, hänen takanaan hopeaa otti SARA KUIVISTO, jolla käynnistyi yhä käynnissä oleva yhdeksän SM-mitalin putki matkalla. Kesällä 2021 Kuivisto rikkoi ensimmäisenä suomalaisena kahden minuutin rajan ja oli lähellä finaalipaikkaa Tokion olympiakisoissa. Yleisurheilutausta on vaikuttanut joulukuussa 1996 syntyneeseen Matintaloon myös hiihtäjänä, ja se näkyy osaltaan myös erikoistumisena perinteiseen hiihtotapaan. Tuo vahvuus yhdistettynä Pekingin olympiaohjelmaan avaa herkullisen näkymän tulevalle kaudelle, sillä perinteisellä hiihdetään kymmenen kilometriä ja myös suomalaisten perinteinen menestyslaji, parisprintti. - Haluan ehdottomasti lähteä parantamaan henkilökohtaisia arvokisasijoituksiani. Nyt paras sijoitukseni on 13:s, joten ehdottomasti tavoitteena on päästä kympin joukkoon. Mitä reilummin, sitä parempi. Molempiin viesteihin olisi hienoa päästä, ja niissähän kaikki on mahdollista. Jos pääsisi viesteissä mitaleille ja saisi henkilökohtaisesti hyvän sijan, ne olisi täyden kympin kisat, Matintalo visioi.
ILKKA HEROLA on lukeutunut jo monta vuotta maailman kärjen kovimpiin haastajiin yhdistetyssä. Helmikuussa 2021 Herolasta tuli 14 vuoteen ensimmäinen suomalainen, joka on onnistunut ottamaan yhdistetyssä arvokisamitalin, kun hän nappasi MM-hopeaa Obersdorfissa normaalimäen kilpailussa. - Siitä on tullut sellainen kokonaisuutta keventävä tekijä. Sen myötä on helpompi luottaa omaan tekemiseen. Tuntuu, että se ennemminkin laskee paineita kuin lisäisi odotuksia. Odotuksia on ollut joka tapauksessa, mutta nyt on realistisempaa uskoa siihen, että meidän tekemisemme riittää. Se on ollut se isoin juttu, Herola sanoo aseteltuaan saavutustaan perspektiiviin helmikuusta asti. 26-vuotias Herola nousi aikanaan suurlupauksena yhdistetyn maajoukkueeseen aikana, jolloin lajin kärjessä oli Suomessa tyhjiötä. Hän onkin saanut tottua lajiperheen koviin odotuksiin ja eräänlaiseen esikuva-asemaan hyvin nuoresta iästä lähtien. - Siihen aikaan ei oikein ollut mitään vertailukohtaa, enkä minä siinä oikeastaan aistinut mitään erikoista. Sitä vain mentiin siihen suuntaan, mihin nenä näyttää. Onhan se vaikea tilanne, kun ei saa kasvaa ikään kuin piilossa, vaan on nopeasti luupin alla, Herola muistelee. - Vaikka aina sanotaan, että ei ulkopuolisilla paineilla ole minuun vaikutusta, ainahan ihminen on ympäristönsä tuote. Siinä kohtaa se alkoi mennä siihen, että odotti itseltäänkin hirveän paljon. Ylikorostunut itsekriittisyys oli aika vahvasti esillä. Niin kauan se toimii, kun jossain määrin epärealistisiin tavoitteisiinkin päädytään. Kun vauhti hiljenee, se alkaa käydä raskaaksi. Kasvaminen menestyjäksi ei ole ollut kivutonta Puijon Hiihtoseuran edustajalle. Päinvastoin, koviin menestysodotuksiin vastaaminen on vaatinut Siilinjärvellä syntyneeltä Herolalta pitkää ja määrätietoista työtä paitsi fyysisellä myös ja ennen kaikkea henkisellä puolella, mitä Herola avaa tässä jaksossa tarkemmin. - Ainahan se kiinnostaa olla parempi – vaikka siinä tilanteessa, jossa JARL-MAGNUS RIIBER on tällä hetkellä. Se on se, mihin pyritään, että voittaisi käytännössä jokaisen kilpailun. Se on kuitenkin eri asia, millä tasolla voi nauttia urheilusta ja olla tyytyväinen. Olen ollut nyt kuusi vuotta ihan siellä huipun tuntumassa. Jos olisin koko ajan ollut pettynyt siihen, kuusi vuotta elämästä olisi mennyt aika lailla hukkaan, Herola huomauttaa. - Uran alkuvaiheessa menestys alkoi määritellä omaa fiilistäni. Siitä ajatuksesta eroon pääseminen oli pitkä prosessi. Kevät 2017 oli aallonpohja – vaikka olin jo pitkään ollut noin TOP10-tasolla, se homma tuntui päivä päivältä raskaammalta. Siinä kohtaa heräsin siihen, että näin ei voi jatkua. Ei se vie mihinkään, jos oma mielenterveys alkaa kärsiä. Ei menestys ole sen arvoista, että elää kymmenen vuotta ikävää elämää.
AMANDA KOTAJA on yksi maailman parhaista pyörätuolikelaajista T54-luokassa. Meriittilistalta löytyy muun muassa kolme maailmanmestaruutta, kolme MM-hopeaa ja useita EM-mitaleita pitkältä aikajänteeltä. - Sanoisin, että ainakin nykyisin olen taitava kilpailija. Sytyn kilpailuihin ja suoritan aina kilpailuissa paremmin kuin treeneissä. Koen, että pääkoppani on aika vahva, ja myös itseluottamusta on paljon. Tiedän, mitä teen ja voin luottaa siihen, Kotaja pohjustaa menestyksensä saloja vieraana. - Kaikki menestys tuli minulle aikanaan nopeasti – ehkä minulla on luontaista lahjakkuutta pikamatkoille. Kropaltani en ole mikään ihanteellinen kelaaja; minulla on jyrkkä skolioosi, jota juuri kenelläkään muulla luokassani ei ole. Se asettaa minulle haasteita, jotta saan kelauksen tasapainoiseksi, mutta en ole antanut sen häiritä. Olen vain tehnyt paljon töitä. 26-vuotias Kotaja on edustanut Suomea jo kaksissa paralympialaisissa, ja hänet on jo valittu tämän kesän kisoihin Tokioon. Kun alla on sadalta metriltä edellisistä paralympialaisista sijat neljä ja kuusi, Riossa pettymään joutunut Kotaja janoaa mitaleille loppukesästä Japanissa. - Se on tosi iso maali. Tätä on odotettu kauan. Luulin, että Rio olisi ollut tähtihetkeni, mutta se päättyi pettymykseen. Sitä kautta toivoisin vieläkin enemmän, että Tokiossa menisi kaikki hyvin. Se, että olen pystynyt valtavan hienoihin suorituksiin vaikkapa MM-areenalla – miksi en pystyisi tekemään sitä myös paralympialaisissa? Suomessa on useita huippukelaajia, ja etenkin samassa T54-luokassa kelaavalla LEO-PEKKA TÄHDELLÄ on ollut iso vaikutus siihen, että Kotaja on pyörätuolikelauksen pariin päätynyt. OlympiaCastin vieraana Kotaja avaa elämäntarinaansa, urapolkuaan ja sitä, mitä menestyminen maailman huipulla pyörätuolikelauksessa vaatii. - Olin päättänyt, että minusta tulee pyörätuolikelaaja, koska tykkäsin vauhdista. Myös Leo-Pekka Tähden esimerkki ja menestys vauhditti sitä ajatusta, jo 13-vuotiaana vuonna 2008 lajin pariin päätynyt Kotaja muistelee.
Yksi Suomen olympiajoukkueen keihäänkärjistä Tokiossa on rullalautailija LIZZIE ARMANTO. Yhdysvalloissa varttuneen Armanton isä on suomalainen, ja kun se olympiakisoissa oli mahdollista, Armanto halusi edustaa isänsä kotimaata. 28-vuotias Armanto ei pääse Tokioon ihan optimaalisella valmistautumisella. Loppuvuodesta 2020 hän loukkaantui pahasti, ja olympiavuoden ensimmäistä puoliskoa on värittänyt kuntoutumisprosessi. - Päädyin kokeilemaan toista rullalautailumuotoa. Siinä tapahtui oikeastaan se, mitä ihmiset ajattelevat, että ei voi tapahtua, tapahtui. Se oli ikään kuin auto-onnettomuus – se oli aika brutaalia. Siitä toipuminen on ollut paitsi fyysisesti myös henkisesti melkoinen prosessi. Itsekin julkaisin videon siitä loukkaantumisesta vasta hiljattain, ja sen katsominenkin vihdoin oli osa toipumista, Armanto kertaa vieraana. - Alku oli todella pelottavaa, mutta leikkauksen jälkeen päätin, että tästä selvitään. Piti ottaa vain askel kerrallaan: ensin toipua leikkauksesta, aloittaa kuntouttaminen heti, kun mahdollista ja niin edelleen. Täytyi vain kuunnella kehoa. Koskaan ei ole hyvä aika loukkaantua vakavasti, mutta tavallaan se oli aika kätevää, että se tapahtui korona-aikana, jolloin ei tapahtunut oikein mitään, eikä kukaan oikein hengaillutkaan yhdessä. ”ENITEN OLEN YLPEÄ SIITÄ, ETTÄ OLEN SAANUT NIMENI RULLALAUTAAN” Armanto on yksi rullalautailun naispioneereista ja menestyneimmistä urheilijoista. Hänen meriittilistaltaan löytyy paitsi isojen kilpailujen – kuten X Gamesin – voittoja myös mullistavia temppuja, kuten 360-loopin tekeminen ensimmäisenä naisena maailmassa. - Eniten olen ylpeä siitä, että olen saanut nimeni rullalautaan. Se hetki tavallaan kruunasi tavoitteeni tulla ammattiskeittaajaksi. Sekin on iso juttu, että ympärilläni on Birdhouse-tiimi – esimerkiksi TONY HAWKIN tuki merkitsee paljon. Kun aloitin skeittaamisen, en koskaan nähnyt tällaista tulevaisuutta itselleni. Se oli mahdotonta. Rullalautailu nähdään Tokiossa olympiaohjelmassa ensimmäistä kertaa, ja lajin harrastajienkaan parissa näin vahvaa kilpailuelementin korostamista ei ole otettu mukisematta vastaan. Armanto on kuitenkin loistava esimerkki siitä, että urheilullisuus on tässäkin lajissa merkittävä tekijä. - Rullalautailu ei ole koskaan ollut tällaisella alustalla. Olen niin innoissani, koska moni näkee rullalautailua ensimmäisen kerran ja toivottavasti myös innostuu kokeilemaan sitä. Minulle laji on antanut niin paljon. Siisti juttu rullalautailussa on se, että siihen ei tarvita paljon – lauta ja tasainen maa riittää jo opetteluun. Mikään ei vedä vertoja uuden tempun oppimisesta tulevalle fiilikselle. Perinteiselle urheilun seuraajalle rullalautailu edustaa vähän tuntemattomampaa maailmaa. OlympiaCastin vieraana Armanto avaakin harjaantumattomalle katsojalle, mitä ja miksi tätä lajia kannattaa Tokion olympiakisoissa seurata.
PASI SARKKINEN on toiminut Suomen Olympiakomitean Huippu-urheiluyksikössä lajiryhmävastaavana sen perustamisesta lähtien, eli tammikuusta 2013. Millaista aikaa menneet 8,5 vuotta ovat olleet ja millaisessa tilanteessa kamppailulajit ovat, kun mittavan valmennusuran painin parissa tehnyt Sarkkinen on siirtymässä Painiliiton toiminnanjohtajaksi? - Tämä on ollut hienoa aikaa. Olen saanut työkseni olla huippu-urheilussa mukana, ja ilman muuta koen itseni etuoikeutetuksi. Onhan siihen mahtunut monenlaista – tiettyihin isoihin haasteisiin ei ole löydetty ratkaisuja. Samalla tavalla meillä kipuillaan resurssien ja urheilijoiden terveydentilan kanssa sekä sen kanssa, että maailmalla kilpailijat ovat ammattilaisia, jotka tekevät itselleen tulevaisuutta urheilemalla, Sarkkinen puntaroi vieraana. - Hyviä avauksia on saatu, ja toivotaan, että ne kantavat eteenpäin. Monta sellaista asiaa on, johon ajattelen, että olisi pitänyt löytää ratkaisuja. Tietyt asiat ovat kehittyneet – vaikkapa vuoropuhelu Huippu-urheiluyksikön ja lajien välillä on mennyt parempaan suuntaan. Siitä on tullut aidompaa, rehellisempää ja mutkattomampaa. Perinteiset kamppailulajit ovat tiukassa puristuksessa sekä suomalaisessa yhteiskunnassa että kansainvälisesti olympiakisojen urheilijakiintiöiden tiukentuessa koko ajan. Myös resurssipuolella on haasteita, kun lajit eivät kuulu ansaintaloogisesti urheilulajien kärkipäähän. - Osa lajeista on pieniä ja osa tosi pieniä. Painin toimijana tuntui, että painin näkyvyys ja painoarvo on pieni. Näiden vielä pienempien lajin ihmiset haaveilivat, että jos meillä joskus vielä olisi tuollainen näkyvyys kuin painilla. Se oli sellainen herättävä juttu kaiken kaikkiaan, Sarkkinen naurahtaa. - Tietyllä tavalla toivoisi esimerkiksi medialta, että sitä tuotaisiin enemmän esille, kuinka isoja lajeja olympiakamppailulajit ovat kansainvälisesti. Kymmeniä miljoonia harrastajia, kilpailijoita, valtava asema ja myös resurssit. Siihen nähden täällä tehdään hyvin resurssitehokkaasti, ja pyritään tekemään pienestä urheilijamassasta hyvää tulosta. Silti Tokion olympiakisoihinkin on lähdössä iskukykyisiä suomalaisurheilijoita. Jo se on erityisen voimakkaasti olympialaisista elävissä kamppailulajeissa sinänsä kova saavutus. - Täytyy olla kovan tason urheilija, joka sen paikan saavuttaa. Pitää olla ihan maailmanluokkaa – ja eurooppalaisille se on vielä vaikeampaa, koska Euroopan kiintiö on suhteellisen pieni verrattuna kovatasoisten valtioiden määrään. Joissakin tilanteissa ja lajeissa se tilanne on ihan kohtuuton, Sarkkinen painottaa. - Olympiakisoilla on valtava merkitys kamppailulajeissa. Se on rakentunut yli vuosisadan aikana. Olympiakisoissa menestyneet nostetaan vielä aivan erilaiseen valokeilaan kuin lajin omissa arvokilpailuissa menestyneet, vaikka MM-kisoissa voi joutua voittamaan parikin kovaa ottelua enemmän. Ne ovat mielettömän hienoja tapahtumia, eikä olympialaisten arvostus ole laskenut yhtään.
