Mihin ryhtyisit, jos saisit tietää kuolevasi, ja aikaa olisi jäljellä rajallisesti? Keneen ottaisit yhteyttä? Mitkä asiat toteuttaisit? Mitä haluaisit maailmalle kertoa? Kenen kanssa haluaisit lopun aikasi viettää? Jos tietäisit kuolevasi, jättäisitkö työn jossa näivetyt? Seuraisitko kutsumustasi, uskaltaisitko riskeerata enemmän, antaisitko vihdoinkin tunteen mennä järjen edelle? Jos tietäisit kuolevasi, avaisitko suusi sellaisissa hetkissä joissa olet tähän asti pysytellyt hiljaa? Uskaltaisitko puolustaa tärkeitä asioita muutenkin kuin vain ajatuksissasi? Pyrkisitkö saamaan aikaan muutoksen, edes pienen? Jos tietäisit kuolevasi, osaisitko silloin ajatella, että ei ole mitään menetettävää, ja että tärkeiden asioiden puolesta kannattaa taistella? Jos tietäisit kuolevasi, tekisitkö sovun niiden kanssa, joiden kanssa ajauduit välirikkoon? Pystyisitkö antamaan anteeksi ja päästämään irti katkeruudesta? Antaisitko mahdollisuuden asioiden korjaamiselle ja haavojen paranemiselle? Jos tietäisit kuolevasi, pystyisitkö viimein hyväksymään menneisyytesi ja elämään sitä elämää jonka olet saanut? Myöntäisitkö, että kaikki ei aina mennyt niin kuin toivoit, mutta koko elämä ei mennyt siitä pilalle? Katsoisitko peiliin ja opettelisit kerrankin rakastamaan näkemääsi? Lopettaisitko itsesi piiskaamisen? Lopettaisitko häpeämisen? Uskaltaisitko viimein olla rehellinen itsellesi? Olisitko valmis oikeaan rakkauteen? Sellaiseen, jossa antaisit toisen nähdä sinut haavoittuvana, sisimpään asti paljaana ja kaikin tavoin hyväksyttävänä? Rakastaisitko toista ihmistä, vaikka se tekeekin sinusta haavoittuvan? Hyvästelisitkö pelon, antaisitko ihmeelle mahdollisuuden tapahtua? Me elämme kuin aikaa olisi käytettävissä rajattomasti. Silti jokainen eletty tunti, päivä ja viikko ovat lopullisesti mennyttä. Niitä ei saa takaisin. Aikaa ei voi säästää. Jos tietäisit kuolevasi, tuhlaisitko yhä päiväsi haahuiluun ja iltasi facebookissa roikkumiseen? Ruokkisitko katkeruuttasi, hukuttaisitko edelleen surusi viinaan, pettäisitkö puolisoasi, jäisitkö suhteeseen jossa olet onneton? Vai uskaltaisitko viimeinkin tehdä ihan oikeita muutoksia sille ajalle, joka jäljellä on? Uskaltaisitko yrittää olla onnellinen? Mihin sinä ryhtyisit, jos saisit tietää kuolevasi, ja aikaa olisi jäljellä rajallisesti? Ryhdy siihen heti, sillä sinä kuolet. Aikaa on jäljellä rajallisesti. Toivottavasti vielä paljon, mutta mitään varmuutta siitä ei ole. Me emme tiedä paljonko päiviä on jäljellä. Vuodet menevät nopeasti, ja silmänräpäyksessä tämä kaikki on joka tapauksessa ohi. Nyt on se hetki, jolloin sinun pitää elää. Muutamat ohikiitävät silmänräpäykset ovat niitä, joissa kaikki tärkeä alkaa. Kun yhtäkkiä tiedät, mitä sisimmässäsi haluat. Kun yhtäkkiä näet selkeästi. Kun uskallat, vaikka pelottaa. Kun katse kohtaa katseen ja syntyy yhteys. Kun vatsanpohjasta kouraisee, kun kupeissa vihloo, kun sydän hakkaa. Kun hengitys salpautuu. Kun retkahdat pyörteeseen ja annat vaan mennä, tietämättä mihin se johtaa. Niissä muutamissa hetkissä on kaikki. Niissä hetkissä on elämä. Älä anna sen lipsua käsistäsi. Tämä on viimeinen Marian mielestä. Suuri kiitos kuuntelijoille ja lukijoille!

4m

Dec 19, 2016

Muistatko tarinan Damokleen miekasta? Siinä hallitsija Dionysioksen palvelija Damokles ihaili isäntänsä rajatonta valtaa, ja sanoi hallitsijaa onnekkaaksi. Näyttääkseen, millaista valta on, hallitsija päästi Damokleen yhdeksi päiväksi omalle paikalleen. Illallisella, yltäkylläisen päivän päätteeksi, valtaistuimella ollut Damokles vilkaisi yläpuolelleen, ja näki valtavan miekan roikkuvan päänsä päällä vain hevosen häntäkarvan varassa. Damokleelta katosi ruokahalu, kun hän ymmärsi, miten helposti vallan voi menettää. Vertaus miekasta sopii paitsi valtaan, myös rakkauteen. Rakkauden kautta voi tuntea mielettömän ja selittämättömän onnen tunteen. Jokainen meistä toivoo sitä omalle kohdalleen. Ken muuta väittää, valehtelee. Rakastumisen tuomalle onnelle ei ole hintaa. Voidakseen siitä nauttia, on kuitenkin uskallettava antautua kokonaan. Siitä huolimatta, että mitään takeita ikuisesta rakkaudesta ei ole. Vaikka mitä luvattaisiin, onni voi rikkoutua. Jokainen sydämensä peliin paneva asettuu kuin kattoon ripustetun miekan alle. Kun rakkaudessa on kaikki hyvin, miekkaa ei edes muista, saati huomaa. Kaikki tuntuu ihanalta ja jännittävältä. Tuntuu, että mikään ei voi uhata rakkautta. Rakastava ja vastarakkautta saava ihminen on voittaja, jolle maailma hymyilee. Jos rakkaus käy uhatuksi, yllä roikkuvasta miekasta tulee piinaavan tietoiseksi. Kun valvoo öitä epävarmana omista tai toisen tunteista, tai kun kantaa huolta yhteisestä tulevaisuudesta, tuntuu siltä kuin kaikki todellakin olisi vain hiuskarvan varassa. Ja sitten jos syystä tai toisesta käy niin, että rakkauden menettää, tuottaa se valtavan tuskan ja pettymyksen. Rakkauden putoava miekka halkaisee sydämen, ja paraneminen kestää kauan. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän voi menettää. Mitä isommin on rakkaudessa saanut, sitä pahemmin rakkauden loppuessa sattuu. Kun haavat vähitellen lakkaavat vuotamasta ja alkavat arpeutua, on helppo päättää, että ei halua enää ikinä mitään vastaavaa. Miksi suostuisi sellaiseen, joka voi satuttaa niin pahasti? On helpompaa ja turvallisempaa olla yksin. Ei enää riitaa, tuskaa, menettämisen pelkoa tai surua. Rakkaudessa pettynyt muuttuu helposti varautuneeksi ja pelokkaaksi, eikä halua antautua moiselle kivulle uudelleen. Silloin sydän on turvassa. Tai niin sitä luulee. Kunnes huomaa, että yksinäisyys raapii sydäntä samalla tavalla kuin Damokleen miekan terä päälakea. Rakkaus on elvyttävä keidas, makeaa vettä janoiselle, lepopaikka väsyneelle. Se vetää puoleensa niin paljon, että jossain vaiheessa sille antaa taas luvan. Tietäen samalla, että niin on jälleen miekka ripustettu kattoon odottamaan mahdollista putoamista. Se on valtava riski. Mutta rakkaus on mielestäni riskin arvoinen. Meidän ei pidä kauhistua katossa roikkuvaa miekkaa Damokleen tavoin. Kyllä, miekka voi pudota. Mutta muista: miekan ripustus voi myös kestää. Loppuun asti. Ja se on ylivoimaisesti parasta mitä voi kokea.

3m

Dec 12, 2016

Surussa oleva ihminen kulkee kuvannollisesti kuin labyrintissä. Ulospääsyä ei tunnu löytyvän, ja elämä on harhailua umpikujasta toiseen. Suru on usein seurausta jonkin itselle tärkeän asian menettämisestä. Sellainen järkyttää omaa perusturvallisuutta niin pahasti, että se, mikä ennen tuntui päivänselvältä ja helpolta, on yhtäkkiä vaikeaa tai mahdotonta. Mitä järkyttävämpi kokemus tai mitä suurempi menetys, sitä sokkeloisempaa on. Ja juuri kun luulee näkevänsä jostain valon kajastusta, labyrintti muuttuu, ja sureva on taas jumissa. Harhailu ja ulospääsy voi kestää pitkäänkin, mutta niin vaan surunsa surreet kuitenkin putkahtelevat labyrintistä ulos yksi kerrallaan, kukin omalla ajallaan. Olen nähnyt niin tapahtuvan, ja olen tullut sieltä itsekin. Osa pääsee ulos itsekseen, osa toisten avulla. Mutta olen nähnyt myös niitä, jotka jäävät vapaaehtoisesti labyrinttiin. He kääntyvät takaisin, kun jostain alkaa kajastaa päivänvaloa. He kieltäytyvät, kun vastaan tulee joku, joka tahtoisi auttaa heidät löytämään ulos. Miksi he tekevät niin? Voiko kyse olla siitä, että kun labyrintissä vaeltaa tarpeeksi pitkään, se alkaa tuntua tutulta ja kodikkaalta? Onko suru osunut niin syvälle, ettei enää edes halua elämässä mitään hyvää? Syntyykö surun seinistä uusi identiteetti, jota ilman ei enää osaa ollakaan? Sillä onhan siellä labyrintissä toisaalta turvallista. Ei tarvitse altistaa itseään uusille suruille, tappioille tai menetyksille. Kaikelta siltä välttyy, kun pysyttelee jemmassa omassa tutussa tuskassaan. Pahimmillaan ahdistuksessaan piehtaroiva alkaa ajatella, että koko muu maailma on häntä vastaan. Silloin sekin hyvä, mitä vielä on jäljellä, alkaa värjäytyä surun sävyillä. Onnen lähteet alkavat näyttäytyä mitättömyyksinä ja välittävät ihmiset vaativina taakkoina. Lopulta tuntuu, että ei ole enää mitään syytä jatkaa matkaa. Silloin labyrintistä on tullut vankila ja suru on voittanut. Elämä on joskus tosi raskasta. Liian raskasta. Kun pelissä ovat suurimmat mahdolliset panokset, eikä helpotusta näy, on inhimillistä ja ymmärrettävää, että voimat loppuvat. Mutta se, että tietoisesti estää itseään menemästä eteenpäin, ei paranna kenenkään surua. Joskus on jatkettava matkaa vaikka väkisin, ja pyydettävä apua, jos ei enää yksin jaksa. Mitä pahemmin on hukassa, sitä tärkeämpää olisi kohdistaa katse pienimpäänkin valonsäteeseen. Kun uskaltaa ottaa tuskansa rinnalle edes vähän hyvää, voi nähdä, ettei toivo ole menetetty. Elämästä voi edelleen tulla elämisen arvoista, vaikka kaikki ei mennytkään niin kuin toivoi. Pienetkin hyvät asiat auttavat taas vähän matkaa kohti labyrintin suuta. Sillä ihan yhtä lailla kuin paha ruokkii pahaa, hyvä ruokkii hyvää. Se lisääntyy, mihin keskittyy. Kokeile edes. Labyrintin ulkopuolella odotetaan jo.

3m

Dec 05, 2016

Elämä on valitsemista. Joudumme valitsemaan sekä merkittävissä elämän risteyskohdissa että lähes huomaamattomissa arjen käänteissä. Päivämme ovat täynnä pieniä ja isoja päätöksiä siitä mitä teemme ja miten teemme. Joskus päätökset ja valinnat tapahtuvat fiilispohjalta. Toisinaan se onnistuu, toisinaan ei. Joskus kannattaa tunnustella fiilistä tarkemmin ja edetä vähän analyyttisemmin. Sellaisissa tilanteissa olen havainnut hyväksi pohtia vaihtoehtoja kahden eri periaatteen avulla. Ensimmäinen periaatteeni on, että mitä teenkin, pyrin tekemään parhaani. Tiedän, että entisen perfektionistin suusta tämä kuulostaa pelottavalta ja ahdistavalta. Ennen se olisikin ollut sitä, mutta enää ei. Olen nimittäin oppinut, että oma paras ei ole vakio. Toisinaan parhaani on huippusuoritus millä tahansa mittarilla mitattuna. Toisinaan parhaani on keskinkertaista tai ei sitäkään. Se, mikä milloinkin on oma paras, riippuu monesta asiasta. Jos on surua, väsymystä, kiirettä tai muuta kuormaa, on ymmärrettävää, että silloin ei voi yltää timanttisuorituksiin, vaikka parhaansa tekee. Oma paras on silloin se, että selviytyy. Jos taas elämässä tärkeimmät asiat ovat hyvin ja voimia piisaa, voi itseltään vaatia enemmän. Oma paras riippuu kulloisestakin päivästä ja elämäntilanteesta. Toinen periaatteeni on, että pyrin toimimaan itseäni kohtaan oikein. Jonkun mielestä tällainen periaate voi kuulostaa itsekkäältä, mutta kuka loppujen lopuksi pitää meidän puoliamme, jos emme itse sitä tee? Se, että toimii itseään kohtaan oikein, on terveellä tavalla itsensä suojelemista ja arvostamista. Itseään arvostava ihminen ei yleensä tallo toisiakaan, joten oikeudenmukaisuus koituu myös muiden hyväksi. Pari esimerkkiä. Kun tulee rättiväsyneenä kotiin rankan päivän jälkeen, ei pysty suursiivoukseen tai kymmenen kilometrin juoksulenkkiin, vaikka niitä muuten säännöllisesti tekisikin. Silloin paras mihin pystyy voi olla pieni kävely ja rauhallinen ilta perheen kanssa. Se on myös silloin oikein itseä kohtaan, koska väsyneenä tarvitsee lepoa. Toinen periaatteeni auttaakin usein hahmottamaan ensimmäistä eli sitä, mitä voi milloinkin itseltään vaatia. Se tuo mukanaan sekä tavoitteellisuuden että myötätunnon. Silloin on oma turvamiehensä, henkilökohtainen valmentajansa ja huoltajansa samaan aikaan. Silloin haluaa antaa itselleen hyvää ravintoa, kylliksi nautintoja ja riittävästi lepoa - muutamia perusasioita mainitakseni. Lisäksi oppii välttämään olosuhteita, jotka ovat pahaksi. Silloin ei jää työhön jossa tuntee näivettyvänsä henkisesti tai nääntyvänsä taakan alle. Silloin ei jää suhteeseen, jossa ei saa arvostusta tai vastarakkautta. Ja silloin osaa puolustautua, jos tulee kohdelluksi väärin. Mutta näissäkin tilanteissa kannattaa tarkistaa ensimmäinen periaate eli se, onko itse varmasti tehnyt parhaansa. Mitä pidemmälle mennään parhaansa tekemisessä ja itseään kohtaan oikein toimimisessa, sitä enemmän se vaatii myös rehellisyyttä. Itseään on helppo huijata. En todellakaan ole niin hyvä ihminen, että aina onnistuisin noudattamaan periaatteitani. Joskus menee railakkaasti päin mäntyä, joskus jopa saan itseni kiinni toimimasta omia periaatteitani vastaan mielitekojeni pyörteissä. Uskon kuitenkin, että suurissa linjoissa auttaa se, että on edes jotain periaatteita ja suuntaviivoja. Silloin pystyy ainakin joskus hahmottamaan kuka on ja miksi toimii milläkin tavalla. Se on jo aika paljon tässä sekavassa maailmassa.

4m

Nov 28, 2016

Meitä kannustetaan usein tavoittelemaan unelmia. Minäkin olen tehnyt sitä. Mutta mitä enemmän elettyä elämää jää taakse, sitä varovaisemmin unelmoin. Olen alkanut ajatella, että onni löytyy helpoiten, kun ei odota mitään. Pessimistiksi en sentään ole ryhtynyt. Kaikki lopputulokset vievät joka tapauksessa eteenpäin. Unelmoida saa, mutta sitä ei kannata tehdä oman onnen tai hyvinvoinnin kustannuksella. Tavoitteita asettamalla voi toki saavuttaa sen mitä haluaa. Mutta halu on täysin eri asia kuin tarve, ja sen me liian usein unohdamme. Tavoitteen saavuttamisen jälkeen käsissä saattaakin olla jotain, mikä ei tunnu lainkaan niin hyvältä kuin toivoi. Sillä mikä muka takaa, että ihminen osaa unelmoida juuri siitä, mikä olisi hänelle parasta? Ei mikään. Itse olen oppinut tämän kantapään kautta. Olin visioinut haluamani elämän jo nuorena. Olin kunnianhimoinen, motivoitunut ja aikaansaava, ja saavutinkin suuren osan siitä mitä olin halunnut. Mutta se ei ollutkaan hyvää. Jos olisin uskaltanut antaa elämän rakentua vapaasti, katsella vähän tarkemmin millaista täällä on ja mistä pidän, ja pysähtyä edes jossain vaiheessa miettimään, mitä oikeasti tarvitsen - sen sijaan mitä haluan, olisin voinut päästä vähemmällä surulla. Miksi ihmeessä jäämme niin helposti nalkkiin vain yhteen ainoaan totuuteen siitä, millainen esimerkiksi oman uran, kodin, kumppanin tai parisuhteen pitäisi olla? Miksi me käsikirjoitamme näitä asioita etukäteen sen sijaan että antaisimme niiden vain kehittyä omalla painollaan? Omaa sydäntä pitää tietenkin kuunnella, mutta kannattaa muistaa, että sydän puhuu paljon myös paskaa. Sydän voi erehtyä. Samoin omat tavoitteet ja haaveet saattavat johtua esimerkiksi tarpeesta paikata repaleisen lapsuuden aiheuttamia aukkoja, tai ne voivat olla osoituksia kyltymättömästä egosta, joka haluaa menestystä ja tunnustusta onnen sijaan. Joskus voi olla suunnaton onnenpotku, ettei saakaan sitä mitä haluaa. Usein sen näkee vasta myöhemmin. Saavuttamattoman tavoitteen tilalle saa jotain muuta, sillä elämässä ei ole tyhjiöitä. Se jokin muu saattaa olla paljon parempaa - ja juuri sitä mitä tarvitsee. Toiveita ja tavoitteita voi toki olla, sillä irti päästäminen ja rakentava elämä eivät sulje toisiaan pois. On kunnioitettavaa pystyä työskentelemään päämäärätietoisesti ja antamaan parastaan. Itse pyrin nykyään elämään niin, että tavoitteiden ja tosielämän väliin jää vähän ilmaa. Se on tervettä liikkumavaraa, jonka turvin voin irrottaa sellaisesta, mikä ei tunnukaan oikealta, muuttaa suuntaa jos vanha osoittautuu vääräksi, tai vaikka pysähtyä ihan toiseen paikkaan kuin aiemmin olin suunnitellut. En kehoita tyytymään vähään. Päinvastoin. Elämä on niin rikas, että sillä on varaa yllättää meidät asioilla, joista emme osaa edes unelmoida.

3m

Nov 21, 2016

Jokunen vuosi sitten yövyin ensimmäistä kertaa erään miehen luona. Herättyämme hän valmisti meille aamiaista, ja minä sain istuutua valmiiseen pöytään. Menin hämilleni. Se tuntui intiimeimmältä hetkeltä koko vierailussa, sillä koskaan aikaisemmin kukaan ei ollut huomioinut minua niin. Kyseiselle miehelle teko oli itsestäänselvyys - kuten se varmasti olisi monelle muullekin. Minulle se ei ollut. Tunsin olevani vaivaksi. Miehen piti vakuuttaa minulle monta kertaa, että hän paistaa minulle munakkaan, paahtaa leivän, keittää kahvin ja jopa ravistaa tuoremehun minulle valmiiksi, koska haluaa tehdä niin. Minun oli vaikea sitä uskoa, koska olin tottunut toisenlaiseen. Ja ihminen tottuu kaikenlaiseen. Jopa siihen, että kiintymys on ansaittava, tai siihen, että omaa arvoa pitää jatkuvasti todistella. Samaa ilmiötä voi löytää kaikenlaisista suhteista. Työpaikoilta löytyy aina se, joka taipuu tekemään yli oman osuutensa todistaakseen kykynsä ja tarpeellisuutensa. Mutta vaikka miten uutterasti ja pyyteettömästi painaisi pitkää päivää, voi olla, että kaivattua arvostusta ei ikinä tule. Arvostuksen sijaan saattaa päätyä tekemään toistenkin työt. Aina nimittäin löytyy myös niitä, jotka mielellään sälyttävät omat hommansa sellaiselle, joka ne kiltisti hoitaa. Harrastusporukassa taas kiltti ihminen, joka hyvää hyvyyttään suostuu hoitamaan tehtäviä muiden puolesta, saattaa kuormittua niin, että harrastus muuttuu virkistyksestä rasitteeksi. Ja mitä useammin ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, sitä enemmän töitä piisaa. Ystävyyssuhteissakin vastavuoroinen ymmärrys ja tuki voi ajan mittaan vääristyä niin, että toinen on aina se joka ottaa ja toinen se joka antaa. Kynnysmatto on sitä varten, että siihen pyyhitään jalat yli käveltäessä. Oletko sinä kynnysmatto? Vastausta voi alkaa etsiä ensin peilistä. Kynnysmaton on vaikea tuntea tulevansa hyväksytyksi muuten kuin uhraamalla itsensä. Kukaan ei kestä olla toisten tallottavana, ja usein kynnysmatto onkin täynnä likaa. Se tuntuu epäoikeudenmukaisuuden kokemuksena, vihana ja suruna. Tuntuu että muille ei riitä mikään. Kuulostaa kliseeltä, mutta toisilta alkaa saada arvostusta vasta siinä vaiheessa, kun itse oppii vetämään omat rajansa. Ensin pitää nähdä itsensä rakastettavana ja hyväksyttävänä, muuten ei pysty ottamaan rakkautta ja hyväksyntää vastaan. Toinen ihminen voi toimia herättelijänä, kuten minulle aamiaisen tarjonnut mies, mutta vain itse voi nostaa itsensä pois kynnysmaton paikalta ja pudistella roskat itsekunnioituksensa päältä. Sen jälkeen voi arvioida lähipiiriään uusin silmin. Terveessä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei edellytetä yksipuolista uhrautumista - oli kyse työpaikasta, ystävyydestä tai parisuhteesta. Kunnioituksen pitää olla molemminpuolista. Omien puolien pitäminen terveellä tavalla on taito, jota voi opetella. Se mikä monelle on täysin itsestäänselvää ja arkista, on osalle meistä sellaista, mistä joutuu muistuttamaan itseään koko ajan. On eri asia olla hyvä ihminen kuin hyväksikäytettävä ihminen. Se, että arvostaa itseään, ei tarkoita ihmissuhteissa sitä, että olettaisi oikeudekseen joka päivä astella valmiiseen pöytään. Se tarkoittaa, että oppii antamaan paitsi toisille, myös itselleen sellaista hyvää, mikä kuuluu normaaliin elämään. Silloin voi hyvällä omallatunnolla olla vuorollaan se, joka laittaa aamiaisen toiselle, ja myös se, jolle aamiainen laitetaan.

4m

Nov 14, 2016

Lapsena liikuin koko ajan. Kiipeilin puissa, hypin hyppynarua, luistelin, pyöräilin, hiihdin, juoksentelin ja uin. Liikkuminen oli kivaa ja luonnollista. Muistan voitonvarmuuden, jonka siivittämänä lähdin koulun hiihtokilpailuun toisella luokalla. Aurinko paistoi, pakkanen tuoksui, hanki hohti ja poskeni punoittivat. Tuntui kuin olisin lentänyt ladulla sinisten Järvisteni kanssa. Olin lopputuloksissa toiseksi viimeinen. Muistan miten häpesin. Mitä olin luullut? Ilo liikkumisesta katosi siinä hetkessä, kun meidät pienet hiihtäjät oli laitettu paremmuusjärjestykseen. Lopulta kouluaikoina omaksuin ajatuksen, etten ole kovin urheilullinen. Siitä oli todisteena keskinkertainen numero todistuksessa. Aloin vihata liikuntaa. Vasta parinkymmenen vuoden tauon jälkeen uskaltauduin taas urheilemaan omin päin. Yllätys oli suuri, kun huomasin pitäväni siitä. Lenkkeilystä ja jumppaamisesta tuli samanlainen hyvä olo kuin joskus lapsena. En vieläkään menestyisi urheilukilpailuissa, mutta kyllä minä liikunnallinen olen. Vääristyneet käsitykset itsestä syntyvät helposti. Yksittäinen häpeän tai epäonnistumisen hetki saattaa johtaa käsityksen itsestä aivan väärille laduille. Pahimmillaan siitä tulee itseään toteuttava ennuste, joka karsii sävyjä tai kokonaisia asioita pois elämästä - kuten minulta liikunnan. Käsitys itsestä saattaa ajautua harhateille silloinkin, jos joku toinen - tarkoituksella tai vahingossa - lausuu jotain ajattelematonta. Mitä lähempää määrittely tulee, sitä todempana sitä alkaa pitää. Miten moneen meistä anoppi, puoliso, opettaja, vanhempi tai sisarus on lyönyt leiman, jota itsekin lopulta uskomme? Maailma on täynnä laiskaksi, tyhmäksi, lihavaksi, huonoksi vanhemmaksi, kelvottomaksi työntekijäksi tai kiittämättömäksi lapseksi itsensä tuntevia ihmisiä, koska joku toinen on heille niin sanonut. Ikävimmillään sellainen on tarkoituksella tapahtuvaa kiusaamista. Vaurioita voi kuitenkin syntyä täysin vahingossakin, tarkoittamatta. Herkällä hetkellä lausutut väärät sanat palavat tärykalvoille ja pinttyvät sieluun. Kun sitten jossain vaiheessa alkaa miettiä, millainen oikein onkaan, saattaa huomata, että on ajatellut monta vuotta itsestään ihan oudoilla tavoilla. Joskus herättelijäksi tarvitaan toinen ihminen, joka näkee totuuden. On helppo uskoa itsestään pahaa, jos toinen niin sanoo, mutta vielä vahvempia ovat toisen ihmisen rakastavat, korjaavat ja lohduttavat sanat. Ajatella miten paljon paremmaksi monen käsitys itsestään muuttuisi, jos olisi mahdollista nähdä itsensä välittävän läheisen silmin. Menneitä häpeällisiä kokemuksia voi yrittää parantaa niin, että uskaltautuu tekemään sellaista, missä on joskus epäonnistunut. Silloin voi huomata, että häpeä ja uudelleen mokaamisen pelko on kasvanut omassa mielessä paljon todellisuutta suuremmaksi. Omalla kohdallani olen yrittänyt asia kerrallaan oikaista itselleni, millainen oikein olenkaan. Vääristymiä on ollut paljon. Suksille en silti ole 80-luvun jälkeen uskaltautunut. Ehkä jo tänä talvena taas hiihdän. Posket punoittaen, vauhdista piittaamatta.

3m

Nov 07, 2016

Keraaminen perintöastia lipsahtaa kädestä kesken ruuanlaiton, putoaa lattialle, ja halkeaa kappaleiksi. Mitä teet? Kiroiluryöpyn jälkeen suurin osa todennäköisesti heittäisi palaset roskikseen. Rikki mikä rikki. Esine on piloilla, vaikka halkeama olisi pienikin. Japanissa rikkoutuneiden astioiden korjaamisesta on vuosisatojen saatossa kehittynyt oma taidemuotonsa. Kintsugi-menetelmällä palaset yhdistetään takaisin toisiinsa kultalakalla. Lopputuloksena syntyy yksilöllinen esine, jossa paikkausjäljet eivät ainoastaan ole näkyvissä, vaan peräti korostuvat. Siinä on mielestäni jotain lohdullista, josta voisimme ottaa oppia. Ei välttämättä astiakaapeillamme, vaan sydämissämme. Elämä kun tuppaa olemaan sellaista, että säännöllisin väliajoin jokainen meistä menee kappaleiksi. Merkit menetyksistä jäävät loppuelämäksi, vaikka niistä toivoisikin pääsevänsä eroon. Usein tuntuukin kohtuuttomalta, että ihminen vaatii joko toiselta tai itseltään, että surusta tai muusta mullistuksesta pitäisi päästä yli. Ymmärrän, että usein se sanotaan toiselle puoliksi kannustuksena. Että eteenpäin vaan, elämä jatkuu, älä mieti sitä enää. Vaarana on, että velvollisuudesta “päästä yli” syntyy niin suuri, että itse asia jää käsittelemättä. Se painetaan jonnekin pinnan alle, josta se kyllä ennemmin tai myöhemmin puskee itsensä esiin jonkinlaisena pahoinvointina. Sitten vasta rikki mennäänkin. Sitä paitsi yli pääsemisen korostamisella on kääntöpuolensa, joka kertoo mielestäni jotakin sen sanojasta. “Pääse yli tuosta” saattaa tarkoittaa, että en kestä sinua keskeneräisenä. Mikä meitä keskeneräisessä häiritsee? Eikö olisi armeliaampaa ajatella, että ei tarvitse päästä yli. Mielestäni on täysin kohtuutonta, että suurten surujen jälkeen pitäisi pyrkiä pääsemään entiselleen. Riittää, kunhan pystyy jotenkin jatkamaan elämäänsä muuttuneessa tilanteessa. Vähän kuin rikkoutunut astia, joka korjataan kultalakalla. Siitä ei tule entisensä, mutta silti hyvä, toimiva ja kaunis. Usein suuret elämänkriisit ovat sellaisia, että niiden jälkeen jatketaan paitsi muuttuneena, myös uuteen suuntaan. Vaikka kintsugin filosofia halkeamien korostamisesta kullalla on liikuttava, en silti tarkoita, että omissa vastoinkäymisissä kannattaisi jäädä vellomaan. Tiedän ihmisiä, jotka ovat rakentaneet koko persoonansa tragedian päälle ja brändänneet itsestään uhrin, jota kaikkien on kohdeltava silkkihansikkain. Se on karhunpalvelus sekä itselle että toisille. Kolhut, halkeamat ja paikkaukset tekevät elämästä omaa ja henkilökohtaista. Kaikki eletty - arki ja juhla, ilot ja surut - ovat elämänhistoriaa, jota ei tarvitse piilottaa. Paikkausjäljet saavat näkyä siinä missä ehjä pintakin. Kun niitä omia kolhujaan katsoo, voi tuntea ylpeyttä siitä, mistä kaikesta on selviytynyt. Joku jälki voi olla opetuksena virheestä, jota ei kannata toistaa. Tai muistutuksena, että on pystynyt kokoamaan itsensä uudelleen tärkeän asian puolesta. Voi tuntea olevansa kelvollinen siitä huolimatta, että oma menneisyys ei ole pelkkää kiiltävää pintaa. Loppujen lopuksi on kuitenkin hienompaa olla vaikka vähän lohjennut uniikkikappale kuin ehjä osa tusinasarjaa.

3m

Oct 31, 2016

Kun vajaat kymmenen vuotta sitten liityin facebookiin, en meinannut millään löytää tietokoneellani olleista tuhansista valokuvista sopivaa kuvaa profiilikuvakseni. Vaikka kuvia oli paljon, minua ei kuvissa juuri näkynyt. Välttelin kameraa.. Suhteeni itseeni oli tuolloin hyvin ongelmallinen sekä sisäisesti että ulkoisesti. Olin hukassa elämässäni, enkä pitänyt ulkonäöstänikään. Pidin minäkuvaani niin sietämättömänä, että välttelin vaateostoksia ja ylipäätään kaikkia tilanteita, joissa ulkonäköni millään tavalla tuli esiin. Totta puhuen, välttelin myös peilejä. Samoihin aikoihin, kun kännykät alkoivat muuttua älypuhelimiksi, minun minäkuvani alkoi korjaantua. Tein elämässäni muutoksia, joiden myötä moni asia helpottui. Aloin vähitellen tajuta, että minusta on muuhunkin kuin suorittamaan elämää. Jossain vaiheessa aloin pitää ulkonäköäni siedettävänä. Kokeilin ottaa itseästäni kuvia jo ennen kuin niitä kutsuttiin selfieiksi. Uskalsin jakaa niitä facebookissa. Minulla oli jonkin aikaa jopa projekti, jossa julkaisin jokaisen juoksulenkin jälkeen punakasvoisen ja hikisen kuvan itsestäni. En ollut kauneimmillani, mutta olin viimein kotona kehossani. Vähitellen minäkuvani muuttui omassa mielessäni sietämättömän rumasta ihan kivannäköiseksi. Se ei tapahtunut nopeasti, mutta jokainen kuva, jossa uskalsin hymyillä itselleni, ja jonka uskalsin julkaista, auttoi. Kuvat olivat minulle konkreettisia osoituksia siitä, että olin aikaisemmin ajatellut itsestäni vääristyneesti. Olin sittenkin ihan ok. Jotkut pitävät selfieiden julkaisemista itserakkauden merkkinä. Minä olen matkan varrella ottanut ja jakanut satoja selfieitä. Useimmiten syy selfieen on jokin tunne tai olotila, jonka haluan omakuvalla jakaa. On toki mukavaa, jos joku kuvista tykkää, mutta se ei ole ollut perimmäinen tavoitteeni. Minulle on tärkeämpää, että kaikkien itseinhoisten vuosien jälkeen kelpaan itselleni. En minä niin kovin erilaiselta näytä nyt kuin silloin ennen. Olen sopusuhtaisempi, mutta piirteeni ovat ennallaan - tosin ne ovat jonkin verran ryppyisemmät kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Merkittävin ero on katseessani. Siinä näkyy korvien välissä tapahtunut muutos. Olen viimein, nelikymppisenä, sinut itseni kanssa. Se on niin suuri henkilökohtainen voitto ja elämänlaatua parantava tekijä, että siihen nähden selfiet ovat todella harmitonta viihdettä. Jos joku minua tuntematon niiden perusteella ajattelee, että olen pinnallinen ja itserakas diiva, se hänelle suotakoon. Minun kokemukseni on toki vain yhden ihmisen kokemus, mutta uskon, että kohtalotovereita on tämä maa täynnä. Meille ei ole kovin luontevaa ajatella itsestään positiivisesti. Meissä on syvällä haavoja, jotka näkyvät myös pinnassa. Siksi suosittelen lämpimästi selfieitä ihan kaikille. Lääkekuurina itseinhoon ja sen lievempiin muotoihin kuten heikkoon itsetuntoon tai epävarmuuteen. Puhelimen etukamerasta näkyy kiva, hyvä ja nätti tyyppi. Uskalla hymyillä hänelle. Räps!

3m

Oct 24, 2016

Oli kevät, kun viisitoista vuotta sitten muutin nykyiselle asuinseudulleni. Sinä keväänä autoni pohja oli koetuksella. Ajoin toistuvasti liian lujalla tilannenopeudella eräälle tienpätkälle, joka oli talven aikana routinut pahasti. Routavaurio syntyy, kun maan pinnan alla oleva kosteus jäätyy talvipakkasilla, ja laajenemisen seurauksena maa kohoaa. Pintaan syntyy repeämiä, kohoumia ja painaumia. Samalla tavalla ihminen routii, kun olosuhteet ovat otolliset. Meissä on epävarmuuksia, jotka eivät näy ulospäin, mutta tietyissä tilanteissa ne nousevat pintaan ja aiheuttavat töyssyjä. Kun toinen sitten ajaa niihin töyssyihin liian lujaa, on ristiriita valmis. Mitä vanhemmaksi me tulemme, sitä vaurioituneempia olemme entisistä suhteistamme ja kaikista muista kokemistamme kurjista asioista. Meihin jää jälkiä, jotka vaikuttavat siihen, miten tietyissä tilanteissa käyttäydymme. Ne määrittävät, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, mitä pelkäämme, ja miten uskallamme luottaa. Jokainen meistä on vaurioitunut omalla tavallaan. Uskon, että juuri tämä on syynä siihen, miksi moni lupaava rakkaussuhde ei lopulta kannakaan. Hyväkin suhde voi kaatua siihen, että se ei pääse ehjänä töyssyjen yli. Pari voi sopia pinnalta hyvin yhteen, mutta ei opi missään vaiheessa varomaan toistensa routavaurioita. Maan routivia kohtia korjataan muun muassa salaojittamalla ja vaihtamalla maa-ainesta. Talojen perustuksia voidaan suojata routaeristyksillä. Henkisiin routavaurioihin auttaa luottaminen ja puhuminen. Pitää avata itseään niistäkin kohdista joihin sattuu. Vain sillä tavalla antaa kumppanille mahdollisuuden oppia tuntemaan pohjia myöten. Lisäksi on osattava kuunnella, kun toinen kertoo vaurioistaan. Toisen haavoja pitää kunnioittaa, mutta niitä ei pidä pelätä. On hyväksyttävä, että tuo toinen on tuosta kohtaa töyssyinen. Luottamuksellisessa ihmissuhteessa opitaan jarruttamaan sopivasti, kun lähestytään töyssyisiä kohtia. Ja kun aikaa kuluu, opitaan muistamaan toisen arat paikat, jotka routivat herkimmin kerta toisensa jälkeen. Minäkin opin varomaan kotitieni routavaurioita. Joka kevät opettelin uudet töyssyt, jotka johtuivat vain siitä, että maa oli siitä kohtaa hyvin kostea ja talven pakkaset saivat sen pullistelemaan. Joidenkin vuosien kuluttua tie korjattiin. Nykyään se on tasainen ja miellyttävä ajaa. Henkisten routavaurioitteni kanssa opettelen yhä elämään, ja samalla opettelen näkemään toisessa ihmisessä olevat vauriot. Ne ovat erilaiset kuin minun, mutta yhtä syvällä. Toista ihmistä kukaan ei pysty täysin korjaamaan. Sellainen on liikaa vaadittu, sillä loppujen lopuksi jokainen on itse vastuussa itsestään ja omista vaurioistaan. Mutta rakastava kumppani voi auttaa kaivamaan henkisiä salaojia tai lapioimaan pois savea ja korvaamaan sitä soralla. Tärkeintä on ymmärtää, että ei tarvitse olla täydellinen voidakseen rakastaa ja tullakseen rakastetuksi. Sitä paitsi rakkaus on ihmeellinen routaeriste. Sen seurauksena ihminen, joka on tuntenut olevansa jopa ikiroudassa, alkaa vähitellen sulaa ja uskoa, että toinen ei satuta. Terve rakkaus on sellaista, että siinä rakastetaan myös niitä toisen vaurioituneita paikkoja.

4m

Oct 17, 2016

Lapsena toivoin hartaasti lemmikkiä. Halusin kissan, mutta vanhempani eivät allergian vuoksi heltyneet. Niinpä eräänä päivänä poimin kotipihalta kaksi perhosentoukkaa, ruostesiiven ja koivukehrääjän. Olin salaa valmistellut niille omatekoisen terraarion isoon vanhaan lasipurkkiin, jonka kanteen iskin ilmareikiä. Viime aikoina olen ymmärtänyt, että olen toiminut samalla tavalla vielä aikuisenakin. Toive saada jotakin on joskus ollut niin kova, että sen saadakseni olen sulkenut silmäni tosiasioilta. Kaikkein helpoimmin tähän sortuu ihmissuhteissa. Kun on kovin kiintynyt toiseen, haluaa suhdetta johdatella ja pitää hengissä keinolla millä hyvänsä, vaikka sisimmässään tietää, ettei se tule toimimaan. Mutta hetken aikaa se voi toimia, jos oikein kovasti uskoo. Minä rakastin ruostesiipeä ja koivukehrääjää. Iltaisin pidin niitä kämmenelläni ja silittelin niiden karvaista ja pehmeää pintaa. Ruokin niitä eri puiden lehdillä. Ne pitivät eniten hopeapajusta. Eräänä aamuna koivukehrääjä makasi selällään. Se oli kuollut. Minua suretti. Olinhan rakastanut ja hoitanut sitä täydestä sydämestäni. Aikuisena on ollut vaikea oppia, että vaikka kuinka rakastaisi, se ei välttämättä riitä. Olen ollut se, jota on väkisin yritetty pitää purkissa, ja myös se, joka on halunnut vangita toisen purkkiin. Kumpikin rooli on tuskallinen kokea. Hautasin koivukehrääjän tulitikkurasiassa. Ruostesiipi pysyi elossa ja vähän ajan päästä se koteloitui. Monen kuukauden ajan uskoin sen kuoriutuvan perhoseksi. Vasta lähes vuoden kuluttua, kun kotelo oli jo vaihtanut väriään oudon harmaaksi ja pudonnut oksalta, uskoin rakkaan ruostesiivenkin olevan mennyttä. Paras elämässä ja rakkaudessa syntyy pakottamatta. Sen ymmärtää vasta kun sen kokee. Kun toinen tulee lähelle ja pysyy siinä vapaasta tahdostaan, näkee selvemmin, miten mahdottomia olisivat suhteet, joita pitää väkisin johdatella johonkin suuntaan. On tuhoisaa joutua todistelemaan toiselle, että on rakkauden arvoinen. Voimakastahtoisen ihmisen on vaikea oppia olemaan vastustamatta elämää. Ei kannata vastustaa sitä, mikä elämään luontevasti tulee, eikä pidä väkisin yrittää tarrata sellaiseen, joka elämästä lähtee. Sen hyväksyminen on tosi vaikeaa silloin, kun menettää jotakin itselle tärkeää. Mutta mitä minä olisin tehnyt ruostesiivelleni, vaikka siitä olisikin kuoriutunut perhonen? Ei perhonen voi elää purkissa. Sen pitää antaa valita paikkansa vapaasti. Jos siitä pitää väkisin kiinni, se kuolee. Vasta kun perhonen lentää luokse, laskeutuu vierelle, ja jää siihen kaikessa rauhassa, omasta tahdostaan, voi nähdä, mikä voima on vapaudella. Rakkaus on kestävää vasta kun se annetaan ja vastaanotetaan vapaaehtoisesti. Silloin ymmärtää, miksi se ei onnistu kenenkään kanssa väkisin, vaikka miten yrittäisi.

3m

Oct 10, 2016

Kuvittele mielessäsi entisaikojen ritari haarniskassaan. Hän on panssaroinut itsensä päästä varpaisiin teräksestä punotuilla tai levyiksi taotuilla suojilla. Kun yllä on ohittamaton suojavarustus, on turvallista lähteä taisteluun. Samalla tavalla jotkut meistä pukeutuvat henkiseen haarniskaan joka aamu. Varustaudumme maailmaa vastaan niin, ettei mikään voi vahingoittaa. Huolehdimme kaikesta ja pärjäämme ilman apua. Meistä on tullut tällaisia, koska jossain elämämme vaiheessa olemme olleet niin yksin, että on ollut pakko oppia selviytymään omin voimin. Tulkoon millainen isku tai vastoinkäyminen tahansa, panssarimme ei petä. Mutta ritarin haarniskallakin oli heikkoutensa. Se tehosi kyllä hyvin miekan iskuja, nuolia, nuijia ja kuulia vastaan, mutta yksi asia oli, johon haarniskan käyttäjä ei ollut varautunut: lämpö. Kuumuus sai vahvimmankin ritarin polvilleen. Me nykyajan panssaroidutkin murenemme helposti, jos joku yllättäen tarjoaa meille kylmyyden sijasta lämpöä. Tiukassa paikassa tuleva vilpitön avuntarjous liikuttaa kyyneliin. Sitä on niin varautunut vaikeuksiin ja tottunut pärjäämään yksin, että toiselta saatu empatian osoitus voi tuntua lähes kiusalliselta. Tuntuu kuin ei ansaitsisi sitä, tai ainakin siltä, että avun vastaanotettuaan jää jotakin velkaa. Tuntuu että ei kestä hyvyyttä, ja haluaisi paeta tilannetta tai ajaa auttajan pois. Missä vaiheessa meistä tuli näin panssaroituja? Ainakaan minä en oikein edes tiedä, miten hyvyyttä pitäisi vastaanottaa. Saatan jopa alentua epäilemään auttajan motiiveja ennemmin kuin uskon, että olen hyvyyden arvoinen. Joskus on vaikea uskoa, että toinen tahtoo auttaa, koska oikeasti välittää. Eihän se haarniska mikään mukava suojavaruste ole. Paitsi että se on kuuma, se on myös painava ja joustamaton. Jo pelkästään se, että sitä joutuu kantamaan päivät pitkät, vie voimia. Useimmiten olemme haarniskoissamme vieläpä ihan turhaan. Pelkomme on vanhentunutta. Ei elämä ole pelkkää taistelua. Meillä henkisen haarniskan käyttäjillä on vaan ollut paljon tilanteita, joissa olemme kuormittuneet tai menettäneet liikaa. Meistä on tullut paitsi sotureita, myös vakoojia ja vartijoita. Olemme oppineet ennakoimaan pienet ja isot uhkat, minimoimaan niiden toteutumisen riskin, ja olemaan heti valmiina puolustautumaan, jos tilanne uhkaa riistäytyä käsistä. Myös välitettäväksi antautuminen on rohkeaa, ja sitä pitäisi uskaltaa opetella. Hellyyden, hoivan ja huolenpidon hyväksyminen itselle kuuluvaksi on vapauttavaa. Joskus rohkeinta on laskea aseensa, raottaa panssariaan, ja näyttää toiselle ruhjeet ja vammat, joita sen alta paljastuu. Silloin voi huomata, että toinen ei haavoitakaan, vaan katsoo vammoja lempeydellä ja empatialla. Silloin voi nähdä, että toisen lämpö ei olekaan kuolemaksi vaan voimavaraksi. Silloin voi uskoa, että se toinen on samalla puolella, eikä vastaan.

3m

Oct 03, 2016

Myrskyä käytetään usein vertauskuvana ihmiselämän kriiseille. Hyvä vertaus se onkin, sillä kriisi todella tuntuu myrskyltä. Sitä ei voi hallita. Se tulee yllättäen, ja vaikka kuinka luulisi olevansa varautunut, harvoin sitä kuitenkaan on. Myrskyn silmässä pitää vain yrittää selviytyä jotenkin. Vielä yleisempi vertauskuva on myrskyn jälkeinen poutasää. Sillä viitataan kriisistä toipumiseen. Sen vertauskuvan haluaisin heittää roskikseen. Ajatus siitä, että myrskyn jälkeen aurinko paistaa, linnut laulavat ja kaikki on taas hyvin on toki lohdullinen, mutta se ei ole totta, kun kriisistä puhutaan. Kriisit eivät helpota tuosta vain. Myrskyn jälkeen ei ole poutasäätä. Myrskyn jälkeen on epävakaista - pitkään. Iso kriisi on sellainen, jonka aikana tulevaa on vaikea hahmottaa. Oma tai läheisen vakava sairastuminen, läheisen kuolema, parisuhteen rikkoutuminen, mikä tahansa suuri menetys. Olipa kriisin syy mikä hyvänsä, sen hetkellä tuntuu siltä, että elämä ei enää koskaan tule olemaan ennallaan. Kriisi järisyttää omaa maailmaa kuin myrsky, joka repii puut ylös juurineen, keinuttaa venettä niin että vesi tulee sisään, irrottaa kattopellit ja katkaisee sähkölinjat. Korjattavaa riittää ja kalliiksi tulee. Kun kriisi vähitellen alkaa jäädä elämässä taka-alalle, on päällimmäisenä tunteena usein väsymys. Ei millään jaksaisi siivota myrskyn tuhoja. Kunpa saisi vain levätä ja olla rauhassa. Jostain voimia kuitenkin tulee. Elämällä on sellainen taipumus. Se tempaa otteeseensa. Pikkuhiljaa alkaa taas uskaltaa katsoa eteenpäin. Voi alkaa jopa toivoa asioita. Jos myrsky-vertauskuvassa pysytään, voi alkaa suunnitella kasvimaata kaatuneiden puiden paikalle tai todeta helpottuneena, että se myrskyn repimä katto oli joka tapauksessa remontin tarpeessa. Niin sitä sitten vähitellen huomaakin olevansa taas arjessa kiinni, vähän muuttuneena ihmisenä. Epävakaisuus jatkuu silti pitkään. Välillä on hyviä päivä pitkäänkin, mutta sitten tulee taas pudotus. Se on inhimillistä. Huolestuttavampaa olisi, jos onnistuisi porskuttamaan eteenpäin ilman että menneet järkytykset koskaan palaisivat mieleen. Oman kokemukseni mukaan kaikkein vaikeinta kriisin jälkeen on luottaa uudelleen elämään. Vaikka kuinka yrittäisi elää fiksusti, joskus osuu pahasti omalle kohdalle. Kun se on tapahtunut kerran, alkaa helposti pelätä, että se toistuu. Sen takia kriisistä toipuvalle jokainen tuulenvire on varoitus tulevasta uudesta myrskystä ja tuhoista, vaikka oikeasti elämän sääennuste lupaisikin poutaa. Ulkopuolisille se näyttäytyy jaksamattomuutena, ailahtelevaisuutena, ylireagointina, neuroottisuutena ja epävarmuutena. Kriisistä toipuvan läheisille tämä olisi tärkeätä muistaa. Vaikka toinen vaikuttaisi jo päällepäin voivan hyvin ja elävän normaalia arkea, pinnan alla mennyt järistys on vielä tuore. Myrskyn jälkeen kestää pitkään ennen kuin elo tasoittuu. Myrskyn jälkeen voi olla poutasäätä, mutta sekin saattaa itkettää. Epävakainen mieli toipuu hiljalleen. Kun aikaa kuluu, alkaa vähitellen uskoa, että taivaalta tipahtava vesipisara ei olekaan merkki tulevasta rajuilmasta. Se on vain tavallista turvallista sadetta. Sade kastelee maan, josta kasvaa uusia puita.

3m

Sep 26, 2016

Viisikymppinen mies ostaa Harrikan ja saa kaupanpäällisiksi tuttaviltaan ehtymätöntä vinoilua keski-ikäisyydestään. Viisikymppinen nainen rakastuu kolmekymppiseen mieheen ja antaa samalla loputtomasti polttoainetta kavereidensa kahvipöytäkeskusteluihin. Viisikymppinen mies pitää pitkää tukkaa ja soittaa rokkibändissä, ja säännöllisesti kuuntelee lähipiirinsä huomauttelua siitä, miten pitäisi jo kasvaa aikuiseksi. Ikää käytetään liian usein tekosyynä sille, ettei saisi tai voisi tehdä jotakin. Ajatellaan, että kun on joskus valittu yksi latu, joka kuitenkin vie tasaisesti eteenpäin, siltä ei tule poiketa. Ei, vaikka vuosien mittaan reitti alkaisi käydä tappavan tylsäksi. Ja parasta olisi, jos muutkin kiltisti hiihtelisivät juuri sitä samaa latua pitkin. Olen sitä mieltä, että elämäntapaa, harrastuksia tai rakkautta ei kuulu valita syntymätodistuksen vuosiluvun perusteella. Tosiasiassa monelle iän kertyminen on vain tekosyy karttaa muutoksia, jotka pelottavat. Kun on jo takana kilometrejä ja paljon tehtyjä valintoja, tuntuu tappiolta tunnustaa, että haluaakin jotain muuta kuin mitä on saanut. Tuntuu riskiltä kokeilla jotain uutta. Se kun voisi tarkoittaa pahimmillaan sitä, että menettää sen mitä on jo saanut, mutta epäonnistuu myös uuden tavoittelussa. Sepä lähipiiriä vasta naurattaisikin! Paljon turvallisempaa on vaientaa sydämestä kuuluva pieni kaipaava huokaus ja keskittyä arvostelemaan toisten elämää. Oman kokemukseni mukaan ne, jotka naureskelevat omasta poikkeaville elämänvalinnoille, ovatkin usein niitä, jotka sisimmässään hiljaa toivovat, että heillä riittäisi rohkeutta samaan. Siksi juoru-ukot ja -akat ovat loputtoman kiinnostuneita toisten valinnoista. Ne muistuttavat ärsyttävällä tavalla siitä, mitä itse pelkää. Ylenkatsova paheksuminen ja hämmästely on sitä äänekkäämpää, mitä kovemmin täytyy peittää tarve jollekin muulle kuin sille mitä oma arki tarjoaa. Toisen arvosteleminen on paljon helpompaa kuin peiliin katsominen. On ylevämpää ajatella olevansa tasapainoinen ja vakaa kuin myöntää olevansa kateellinen sille joka uskaltaa. Sen sijaan että tuijottaa toisten ihmisten tekemisiä, kannattaisi miettiä, mitä elämäänsä kaipaa. Ei se tarkoita sitä, että itse pitäisi hankkia moottoripyörä tai rakastua uuteen ihmiseen tai ryhtyä rokkariksi. Ne ovat niiden toisten toteutuneita unelmia. Omat voivat olla jotain ihan muuta, sillä valinnat ovat jokaisen henkilökohtaisia. Onko jokin haave jäänyt jossain vaiheessa kesken? Onko iän myötä sisälle syttynyt jokin palo, joka pitäisi päästä sammuttamaan, vaikka se tietäisi muutosta ja lähipiirin kulmienkohottelua? Mikä estää toteuttamasta? Miksi pitäisi elää sovinnaisesti ja huomiota herättämättä, jos se tarkoittaa oman itsensä henkistä kastraatiota? Viisikymppisenä tehty muutos tarkoittaa sitä, että voi parhaassa tapauksessa elää vielä toiset viisikymmentä vuotta paljon onnellisempana. Ja sitten ei tarvitse vanhempana katua, ettei uskaltanut yrittää.

3m

Sep 19, 2016

Joskus voi kohdata ihmisen, joka viipyy elämässä vain jonkin aikaa, mutta jättää pysyvän jäljen. Kohtaamisessa on mukana sadunomaista taikaa. Väkeviä tunteita, roihuavaa intohimoa, jotain mikä sekoittaa pään. Tuntuu kuin sellaisen ihmisen kanssa sukeltaisi elokuvaan. Tällainen ihminen on ääripäiden tuttavuus. Kärpäspaperi, johon haluaa jäädä kiinni, vaikka tietää, että kärpäspaperiin tarttuvalle hyönteiselle ei käy hyvin. Sulaa steariinia, johon haluaa työntää sormensa, vaikka tietää, että se polttaa. Liekki tällaisen ihmisen kanssa leimahtaa siksi, että itse on sille toiselle täysin samaa. Molemmat ovat toisilleen sytytysnestettä. Kun sellaisen cocktailin äärellä kipinöi, syttyy roihu. Mutta roihu imee ympäriltään hapen nopeasti. Syntyy riepotteleva suhde, jossa tunteet heräävät ja kuolevat vuorotellen. Tyypillistä on, että tällainen suhde ei missään vaiheessa tule kunnolla luontevaksi osaksi arkea. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu arjen yläpuolella. Siksi pudotus jokaisen kohtaamisen jälkeen sattuu. Silti suhteessa on jotain, mille haluaa altistaa itsensä uudelleen ja uudelleen. Tällainen rakkaus tekee kipeää, mutta vihatakaan ei voi. Tällainen suhde ei ole koskaan harmaa. Se on vain mustaa tai valkoista. Toista ihmistä ei voi koskaan hallita, mutta tällaisessa suhteessa on vaikea hallita edes itseään. Vaikka haluaa pyristellä irti, jokainen muistutus toisesta saa huolella rakennetun korttitalon lahoamaan. Ja mikä ärsyttävintä: ajatus, ettei kuulisi toisesta enää mitään, tuntuu vielä pahemmalta. Millä saa ajatuksistaan pois jotain sellaista, joka tuntuu taianomaiselta? Auttaisiko se, että hänet näkisi päivä toisensa jälkeen arjessa, nalkuttamassa lattialla lojuvista sukista tai laahustamassa rikkinäisissä toimistosandaaleissaan? Veisikö se taikaa pois yhtään? Ei tunteita voi pakolla lopettaa. On vain hyväksyttävä, että ne ovat olemassa. Haavan päälle kasvanut rupi on revittävä auki tarpeeksi monta kertaa. Vasta kun suhde alkaa sattua niin paljon, että se peittää alleen jopa kaiken ihanuuden, osaa aloittaa irti päästämisen. Kun viimein saa etäisyyttä, voi alkaa hyväksyä, että se oli vain hetken huumaa. Vähän myöhemmin voi jopa iloita siitä, että on saanut kokea jotain harvinaista. Sellaista, josta useimmat vain haaveilevat. Jotain sellaista, jota tapahtuu vain elokuvissa. Casablanca on klassikko hyvästä syystä. Se riipii niin pahasti juuri sen takia, että suhde on loppujen lopuksi mahdoton. Mahdoton. Lopulta on helpotus, kun voi sulkea television tai kävellä ulos elokuvateatterista. Ja sitten voi jatkaa elämäänsä sellaisten ihmisten parissa, jotka rakastavat myös käsikirjoituksen ulkopuolella. Sillä vasta arjessa rakastaminen on todellista, suurta rakkautta. Suurempaa kuin riipivä ihanuus. Todellisessa suuressa rakkaudessa on etuoikeus saada poimia lattialta ne toisen likaiset sukat, ja katsoa hellyydellä toisen risaisia toimistosandaaleita.

3m

Sep 12, 2016

Eräänä päivänä, jokin aika sitten, yhtenä yksinäisenä hetkenä, minulle iski huoli. Jos kuolisin nyt, löytyisikö minun arkulleni kantajat. Kantajathan toki aina jostain löytyvät, jos ei muuten niin seurakunnan puolesta. Mutta minä haluan sellaiset kantajat, joille olen oikeasti ollut eläessäni tärkeä. Tarkoitan ihmisiä, jotka eivät kantaisi minua hautaan velvollisuudesta vaan rakkaudesta. Kun alkaa kysellä itse itselleen arkunkantajia, saattaa tietenkin saada vastaukseksi enemmän tai vähemmän suoria tiedusteluja mielenterveydestään. Silläkin uhalla otin asian puheeksi eri yhteyksissä. Yllätyin reaktioista. Kukaan ei suhtautunut asiaani naureskellen. Jokainen, jonka kanssa asiasta puhuin, ilmoittautui kantajakseni tosissaan. Mitä vakavammin asiasta keskustelin ystävieni kanssa, sitä selkeämmin näin ja tunsin, miten kaunista ja vahvaa ystävyyttä elämässäni on. Loppujen lopuksi se, että ihminen kuolee, on hyvin yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää. Sydän lakkaa lyömästä, ruumis valmistellaan, ehkä siunataan, ja sitten kannetaan hautaan tai tuhkattavaksi. Mutta elämä, elämä se on ihmeellistä. Me synnymme tänne samoihin aikoihin joidenkin toisten ihmisten kanssa. On sattumaa kenet tapaamme, keiden kanssa osumme samalle paikkakunnalle, samoihin opiskelupaikkoihin tai samoihin työkuvioihin. On sattumaa keiden kanssa ystävystymme ja keihin rakastumme. Sattumaa - tai johdatusta. Yhtä kaikki, me kohtaamme täällä ihmisiä, jotka tulevat meille niin läheisiksi, että ilman heitä elämää olisi vaikea edes kuvitella. Siitä syntyy vakaata ja isoa ystävyyden ja luottamuksen pintaa, johon voi nojata jopa silloin, kun tuntee olonsa niin surkeaksi, että alkaa miettiä, löytyykö arkulle kantajat. Kaikesta yhdessä koetusta punoutuu vahva ja kestävä riippumatto, johon voi heittäytyä silloin kun itse ei pysy pystyssä. Havahduin kiitollisena ajatukseen, että minun ystäväni ovat minun kantajiani jo nyt. Ja minä heidän. Me kannamme toisiamme olemalla läsnä toisillemme, kuuntelemalla toisiamme, uskoutumalla toisillemme. Me olemme toisillemme niitä ihmisiä, joiden tukeen voi aina luottaa. Toistemme puolustajia, tuli mitä tuli. Ja jos kuolen ennen heitä, he kantavat minut hautaani. Rakkaudesta. Mutta se on vain ohikiitävä hetki. Tärkeämpää on tajuta, että me kannamme toinen toisiamme läpi elämän, ja sen jälkeenkin. Meistä tarttuu toinen toisiimme ajatuksia, arvoja, huolenpitoa ja muistoja. Meistä jää jäljelle se, miten paljon eläessämme osaamme toisiamme rakastaa. Silloin meidän ruumiimme ja se miten se haudataan on sivuseikka. Meidän persoonamme sen sijaan kulkee pieninä hippusina toistemme mukana joka ikinen päivä - sekä nyt että silloin kun olemme lähteneet. Ketkä ovat sinun kantajiasi?

3m

Sep 05, 2016

Viisitoistavuotiaana sitä erehtyi kuvittelemaan, että vanhempana kaikki sydämenasiat on paljon helpompi kestää. Että sitten aikuisena ei enää olisi samalla tavalla tunteiden heiteltävissä. Ei enää riipivää vuoristorataa, vaan vain seesteistä bulevardia. Ja kyllähän aikuinen useimmiten parhaansa tekeekin yrittäessään vältellä elämän liiallista keinuntaa. Jopa silloin, kun onni ja ilo ovat korvautuneet sietämisellä ja pakolla. Sinnitellään huonoissa liitoissa lasten tai rahan takia. Painetaan pitkää päivää töissä ja harrastuksissa. Puolison painaminen on jäänyt jo ajat sitten. Järki ja pelko pitävät sydämen aika näppärästi aisoissa. Tuttavapiirin eroista on kiva juoruta ja kaikenlaisia suhteita on helppo moralisoida. Omassa tylsyyteen asti tutussa olohuoneessa kumppani on muuttunut huonekaluksi, mutta kun se kerran sopii sisustukseen niin mitä sitten. Sellainenkin, joka on uskaltanut huonosta liitosta erota, yrittää viimeiseen asti olla järkevä aikuinen uudessa itseriittoisessa vapaudessaan. Pidätellään itseään, vältellään sitoutumista ja kuvitellaan, että uuteen suhteeseen voi lähteä vasta sitten, kun kaikki epäonnistumisen riskit on minimoitu. Kun on kerran pettynyt, yrittää säästää itseään uusilta pettymyksiltä entistä sinnikkäämmin. Kunnes yhtäkkiä elämään marssii joku, joka sotii kaikkia omia pään sisäisiä sääntöjä ja etukäteen tehtyjä suunnitelmia vastaan. Joku joka murtaa kuoren. Hetkessä seesteinen aikuinen on taas viisitoistavuotias hormonikimppu, jonka aivosolut eivät kykene minkäänlaiseen järkevään ajatteluun. Siinä sitä sitten analysoidaan, miten nopeasti ensitapaamisen jälkeen uskaltaisi ottaa yhteyttä ja kumman tehtävä se on. Tarkkaillaan toisen somekäyttäytymistä ja tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä yksittäisistä sanavalinnoista. Vakoillaan, milloin toinen on viimeksi ollut aktiivinen missäkin viestintävälineessä. Onko se nähnyt lähettämäni viestin, ja jos on niin milloin. Ja miksi se ei ole vastannut. Ja kun se vastaa, pelkkä toisen nimen näkeminen älypuhelimen näytöllä saa sydämen pompahtamaan ilosta. Kuunnellaan siirappisia rakkauslauluja ja samaistutaan. Halutaan tietää toisesta kaikki. Tuijotetaan silmiin ja hymyillään hölmösti. Jännitetään ensimmäistä suudelmaa polvet tutisten. Aletaan äkkiä laihduttaa, jotta tässä elämässä vielä kehtaisi näyttäytyä alasti toisen edessä. Ostetaan uusia alusvaatteita vain siksi, että ne voidaan repiä pois saman tien kun nähdään. Jos onkin ollut jotain moraalisia periaatteita, ne unohdetaan, sillä yhtäkkiä se kaikki on vain sydämen kuuntelemista. Ja sydän huutaa, se huutaa niin lujaa, ettei sitä voi olla kuulematta. Tutustutaan, ujostellaan, ollaan hämillään kun se toinenkin tykkää. Suljetaan koko muu maailma yhteisen kuplan ulkopuolelle. Tai sitten petytään ja itketään ja ryvetään itsesäälissä. Ajatellaan, että kukaan muu ei koskaan voi olla yhtä ihana kuin hän! Ainakin siihen asti, kunnes yllättäen tapaa jonkun sellaisen, joka on kaikkea sitä mitä on aina toivonut ja paljon enemmän. Järki sumenee, kun rakastuu. Silloin mikään keskinkertainen ei enää riitä. Huonot liitot saavat jäädä. Itsenäinen ja varjeltu sinkkuelämä voidaan lopettaa vaikka saman tien. Kun vuosien jälkeen tuntee taas elävänsä, saattaa jopa muistaa oman viisitoistavuotiaan itsensä. Sen, jonka sydän pakahtui ensimmäisestä ihastuksesta. Silloin tajuaa, että se viisitoistavuotiaan sydän olikin aika viisas. Se tiesi, ettei tarvitse tyytyä keskinkertaiseen. Ei, vaikka rakastuminen kaikessa rajuudessaan on omaa hyvin järjestettyä maailmaa kaikella tavalla ravisteleva prosessi. Sydän on ikuinen teini. Ja hyvä niin.

4m

Aug 29, 2016

Suoritin vuosi sitten moottoripyörän ajokortin. Minulta on kysytty, miksi ihmeessä nelikymppinen nainen tekee niin. Vaarallinen ja kallis harrastus. Eihän sellaisessa ole mitään järkeä. Minun vastaukseni on ollut: Koska halusin. Helppoa se ei ollut, mutta harvoin mikään tavoittelemisen arvoinen onkaan. Ajamaan oppiessani, kilometri kilometriltä, olen ymmärtänyt, että moottoripyöräily edustaa minulle lähes kaikkea, mitä olen elämässäni aikaisemmin pelännyt, ja minkä olen viimein tässä iässä hyväksynyt. Moottoripyöräily muistuttaa minua siitä, miten haluan elää. Pää on pidettävä pystyssä ja katse on suunnattava riittävän kauas eteenpäin. Vain sillä tavalla pystyy ohjaamaan itsensä haluttuun suuntaan. Jos katsoo vain lähelle, kokonaiskuva katoaa ja ja tasapaino pettää. Kauas katsomalla pysyy pystyssä, ja voi varautua paremmin siihen, mitä on tulossa. Mutta vaikka miten varautuisi, jokaisen mutkan takana voi odottaa yllätys. Mutkatonta tietä ei kuitenkaan ole, joten ne on ajettava läpi. Ja mitä jyrkempi kurvi, sitä rohkeammin on uskallettava kallistaa. Vaikka pelottaisi. Jos ei uskalla nojata kurviin, menee metsään ihan varmasti. On vain luotettava siihen, että mitä tahansa tulee, siitä on mahdollista selviytyä. Useimmiten mutkan takana odottaa uusi kaunis maisema. Ja kun altistaa itsensä sille maisemalle moottoripyörän selässä, näkee ja kokee paljon tarkemmin ja enemmän kuin vaikka auton ratista. Moottoripyörän selässä on suojaton, mutta samalla elossa kaikilla aisteillaan ja sisällä maisemassa. Lämpötilanvaihtelut, tuulet, tuoksut, äänet - ne kaikki ovat mukana pyörän päällä juuri niin täyteläisenä kuin elämä parhaimmillaan on. Elämässäkään ei voi suojautua kaikelta mitä voi sattua. Muuten jää elämä elämättä. Haarniskan sisällä on turvallista mutta tylsää. Tyhmiä riskejä ei silti kannata ottaa. Siinä voi satuttaa paitsi itseään, myös toisia. Myös moottoripyörä itsessään symboloi minulle valintoja. Minulle ei ole tärkeätä omistaa mahdollisimman kallista, isoa tai hienoa pyörää. Paljon tärkeämpää on se, että oma pyörä on itselle sopiva ja mieluisa ajaa. Niin se on elämässäkin. On löydettävä ne jutut jotka itselle sopivat parhaiten. Sama pätee matkaseuraan. Omien hengenheimolaisten kanssa reittivalinnat, ajolinjat ja jopa samalla pyörällä istuminen onnistuvat. Mutta jos kyytiläinen nojaa kurvissa eri suuntaan, on odotettavissa ongelmia. Tai jos vierellä ajava häiritsee omaa ajoa, on parempi jatkaa risteyksestä eri suuntiin. Kaikkien kanssa kun ei vaan ole hyvä ajaa. Matkaseura on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on, että pystyy nauttimaan ajamisesta yksin. Silloin tietää harrastavansa itseään varten. Samoin elämässä on oltava luotettavia läheisiä ihmisiä, mutta kaikkein tärkeintä on olla sinut itsensä kanssa. Moottoripyörällä on mukava tehdä matkoja, jotka on suunniteltu tarkkaan etukäteen. Ikimuistoisimmat reissut ovat mielestäni kuitenkin niitä, joissa mennään fiiliksen ja intuition perässä sinne mihin sillä hetkellä tekee mieli ajaa. Ja sekä elämän että prätkän selässä on mahdollista kääntyä takaisin, jos huomaa menevänsä vikasuuntaan. Ja muuten, koskaan ei tiedä, kuka tulee vastaan. On mahdotonta ennustaa, kenet levähdysalueella tapaa. Sieltä voi löytyä ajokaveri vaikka loppuelämäksi. Ajamaan oppii ajamalla ja elämään elämällä. Teoriassa kaikki on helppoa, käytännössä kummatkin ovat täynnä pohdintaa ja isoja ja pieniä valintoja. On luotettava siihen että osaa ja selviytyy. On antauduttava nauttimaan kyydistä. On vain uskallettava ajaa. Ja elää. Toivotan kaikille - kulkuneuvosta riippumatta - onnellisia mutkia ja hyvää kesää!

4m

May 23, 2016

Mitä vastaat, kun sinulta kysytään, kuka sinä olet? Suurin osa vastaa jotain perheestään, ammatistaan, kotipaikkakunnastaan ja harrastuksistaan. Ne ovat asioita, joita näytämme muulle maailmalle. Sitten me kuorrutamme paketin erilaisilla piirteillä, joita itsessämme haluamme korostaa. Me määrittelemme itseämme kanssakäymisessä toisten kanssa, ja on luonnollista haluta antaa itsestään positiivinen vaikutelma. Luonnottomaksi tilanne muuttuu, jos halutun vaikutelman antamisesta tulee totuutta tärkeämpää. Sellaiseen voi ajautua, jos on jossain vaiheessa kokenut, että ei riitä sellaisena kuin on. Jokin elämäntilanne on tuonut pelon, että pitäisi olla toisenlainen tullakseen hyväksytyksi, tai itsellä on jokin tarve tai piirre, jota ei uskalla avoimesti näyttää. Silloin elämä muuttuu näytelmäksi, ja eri roolien ylläpitäminen on pidemmän päälle todella raskasta. Ahdistus, unettomat yöt ja selittämätön kaipaus ovat monen roolin ihmiselle arkea. Voi tuntua, että itsekään ei enää tiedä, kuka on. Lopulta kuitenkin vain yksi asia määrittelee todellisen minämme: Pohjimmiltamme me olemme sitä, mitä olemme silloin, kun kukaan muu ei näe. Kun itseään tarkastelee sitä kautta, näkymä voi olla pelottava jopa omille silmille. Jos niin on, saattaa elämässä olla isompikin pysähtymisen paikka. Juoppo on juoppo, vaikka hän joisi salaa kaikilta muilta. Valehtelija on valehtelija, vaikka ei ikinä jäisi kiinni. Ahdistunut on ahdistunut, vaikka päivittäisi sosiaaliseen mediaan vain kauniita kuvia ja onnellisia päivityksiä. Huono parisuhde on huono, vaikka kulissi pysyisi pystyssä loppuun asti. Mitä suoremmin pystyy katsomaan tätä rujointa peilikuvaansa silmiin, sitä helpompi on nähdä, mitä asioita ehkä pitäisi muuttaa, jotta voisi karistaa ylimääräiset roolit yltään. Sensuroimattomasta minäkuvasta löytyy totuus. Se voi olla esimerkiksi jokin näistä: Ihminen joka joutuu pakottamaan itsensä aamuisin töihin, on väärässä työssä, vaikka olisi miten hienossa asemassa. Ihminen joka syö, juo tai hyppii irtosuhteissa ahdistustaan hoitaakseen, tarvitsee apua, vaikka ei olisikaan vielä pohjalla. Ihminen rakastaa sitä, jota ajattelee ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, riippumatta siitä, kenen vieressä nukkuu. Kun itseään uskaltaa katsoa, alkaa nähdä, mitä oikeasti tarvitsee - sen sijaan että näkisi vain sen, mitä haluaa. Ja mitä rohkeammin niitä tarpeitaan kuuntelee, sitä helpompi on olla. Siitä alkaa matka kohti yhden roolin elämää. Elämää, jota ei tarvitse esittää kenellekään toiselle. Elämää, jossa ei ole enää mitään salattavaa. Rehellistä omaa elämää. Silloin ei ehkä ole enää kaikkien mielestä hyvä tyyppi. Mutta silloin on mahdollista tulla rakastetuksi puhtaasti omana itsenään, pohjia myöten sellaisena kuin on. Se tuntuu paremmalta kuin minkään valheellisen mielikuvan tuottama hetkellinen ihailu. Kuka sinä olet?

3m

May 16, 2016

Kun mietitään ihanteellista parisuhdetta, listataan usein asioita, joiden pitäisi osua kohdalleen. Osapuolilla pitäisi olla henkistä ja fyysistä vetovoimaa, muutamia yhteisiä kiinnostuksen kohteita, tarpeeksi samanlaisia arvoja ja luonteenpiirteitä. Nämä kaikki ovat tärkeitä, mutta yksi kriteeri helposti unohtuu. Se on mielestäni kaikkein tärkein: Pitää valita kumppani, jonka traumojen kanssa pystyy elämään. Sillä traumoja on meillä kaikilla. Myös kaikkein ihanimmilla ihmisillä. Useimmilla traumat ovat lieviä; sellaisia jotka eivät paljon arkea haittaa. Toisilla ne taas ovat isompia, ne ovat syvemmällä, ja vaikuttavat monella tavalla. Yhtä kaikki, meistä jokainen on jollain lailla epäkypsä. Ja juuri läheisimmissä ihmissuhteissa nuo puolet meistä aktivoituvat helposti, ja alkavat vaikuttaa ajatuksiimme ja tekemisiimme. Ei kyse ole siitä, että omat pettymykset tai lapsuuden pahat muistot pitäisi saada vyöryttää käsittelemättöminä kumppanin hartioille. Sellainen on epäreilua. Ei rakkaussuhteen ole tarkoitus olla mikään hoitosuhde. Kyse on siitä, että parisuhteessa olemme paljaimmillamme. Jotta suhteessa voisi olla aidosti omana itsenään, rakkaaltaan ei voi eikä saa peittää arpiaan. Oikea ihminen rakastaa myös sitä arpeutunutta kohtaa, sielun vauroioitunutta sopukkaa. Hyväksyy sen ja katsoo sitä lempeydellä. Silloinkin, kun kumppani taantuu epäkypsäksi kakaraksi. Jos synkkiä puoliaan joutuu salaamaan, syntyy suhteeseen kynnys, jonka ylittäminen muuttuu sitä vaikeammaksi, mitä pidemmälle suhde etenee tai mitä isompia vaikeuksia se kohtaa. Hankalat elämäntilanteet aktivoivat aina kaikki aikaisemmat menetykset ja pettymykset. Silloin jos koskaan on tärkeää, että kumppani tajuaa, mistä tuulee. Sillä siinä se on. Kynnyskysymys. Pystyykö elämään toisen kanssa silloinkin, kun tämä käyttäytyy epäloogisesti, pelkää asioita joita ei tarvitsisi pelätä, tuntee epävarmuutta varmoista asioista tai on jollain muulla tavalla ärsyttävästi kompleksinen. Pystyykö sietämään sitä, että nämä vammat ovat perua ajalta jolloin ei ole kumppaniaan edes tuntenut, mutta itse joutuu niiden kanssa arkeaan viettämään. Varsinkin kun itsekin on todennäköisesti jollain lailla haavoitettu ja vajaavainen. Siksi on tärkeää, että omat traumat sopivat yhteen sen toisen traumojen kanssa. Alkoholistin lapsi todennäköisesti ahdistuu päihdeongelmaisen kanssa. Petetty ei ehkä koe oloaan hyväksi ihmisen kanssa, joka ei kestä sitoutumista. Kynnyskysymys on, rakastavatko haavoittuneet ihmiset toisiaan traumoineen päivineen. Pystyvätkö he sietämään paitsi omat, myös toistensa traumat. Rakkaus ei paranna haavoja, mutta rakkaus tekee helpommaksi niiden kanssa elämisen. Rakkaudessa on turvallista olla epätäydellinen.

3m

May 09, 2016

Elämäntaitokirjallisuus on täynnä neuvoja siitä, miten tavoitteensa voi saavuttaa. Yksinkertaisimmillaan neuvot on tiivistetty yksittäisiksi lauseiksi. Seuraavat olen ainakin kuullut: Saat sen mitä haluat. Saat sen mitä ajattelet. Saat sen mitä toivot. Saat sen mistä luovut. Vaikka itse olen korkeintaan kyökkipsykologi, haluan tuoda oman lauseeni tähän saamislauseiden soppaan. Se on ihmeisiin uskovan realistin ohjenuora: Saat sen mitä siedät. Sen voi ymmärtää joko hyvänä tai huonona ennusteena. Ja niin se toimiikin. Jos haluat juosta maratonin, sinun on oltava valmis sietämään kolmesta neljään lenkkiä joka viikko vähintään kuukausien ajan. Sietämään - sillä vaikka kuntoilu onkin nautinto, maratonille treenaaminen vaatii myös väsymyksen ja huonon olon sietämistä ja muista vapaa-ajan menoista tinkimistä. Mutta todennäköisesti juokset sen maratonin. Jos haluat laihtua, sinun on oltava valmis sietämään joistakin syömiseen liittyvistä nautinnoista luopumista. Jos siedät, on palkintona haluamasi pienempi vaatekoko. Jos haluat kirjoittaa kirjan, sinun on siedettävä luomisprosessin pitkäveteisyys ja yksinäisyys. Sinun on siedettävä kirjoittamista. Sen seurauksena kirja on jossain vaiheessa valmis. Saat sen mitä siedät toimii myös toiseen suuntaan. Työsi tuntuu tylsältä, eikä motivoi sinua enää. Toisaalta pääset siinä melko helpolla, asemasi on turvattu ja palkkakin riittävä. Uudet haasteet houkuttelisivat, mutta tuntuvat liian työläiltä, etkä uskalla ottaa riskiä nykyaseman menettämisestä. Jäät työhösi - ja saat sen mitä siedät. Sillä sitähän se sitten on koko loppu-uran ajan. Sietämistä. Parisuhteesi tuntuu väljähtäneeltä. Olette olleet aikoinaan rakastuneita, mutta nyt tuntuu siltä, että olette etääntyneet toisistanne liikaa. Arki pyörii mukavasti, mutta vain lapset yhdistävät. Sinulla ei oikeastaan ole edes halua yrittää enää parantaa liittoa, mutta erokin pelottaa, ja tuntuu liian vaivalloiselta. Oletko valmis tyytymään tällaiseen loppuikäsi? Jos olet, muista, että sitä on sitten siedettävä. Saat sen mitä siedät, koska vain omilla valinnoillaan voi yrittää itse vaikuttaa siihen, mihin suuntaan elämä menee. Ei ole mitään takeita, että tulevaisuus olisi aina automaattisesti nykyhetkeä parempi. Ihmiset vaan haluavat uskoa niin, koska se on helppoa, eikä vaadi mitään. Muutos kysyy aina voimia, ja siksi on punnittava, kumpaa sietää mieluummin; nykyhetkeä puutteineen, vai vaivannäköä mahdollisesti paremman tulevan toivossa. Elämä menee eteenpäin joka tapauksessa. Itse liputan sen puolesta, että mitään väljähtänyttä ei kannattaisi sietää, eikä isoja unelmia kannattaisi jättää tavoittelematta. Niiden toteutumiseksi kannattaa sietää vähän epämukavuutta. Niin kauan kun on mahdollisuus vaikuttaa itse, se kannattaa tehdä. Muuten voi käydä niin, että joku muu tekee ne valinnat puolestasi. Ja sekin on sitten vain siedettävä.

3m

Apr 25, 2016

Aikuinen joutuu usein tinkimään omista mielihaluistaan ja tekemään kompromisseja. Se kuuluu asiaan. Jotta voi olla osa yhteisöä, on pystyttävä näkemään omaa nenää pidemmälle. Sivistys on sitä, että osaa ottaa toiset huomioon ja mennä puolitiehen vastaan. Kompromisseja tehdessä kannattaa kuitenkin muistaa tarkkailla, että kysymyksessä todella on kompromissi. Kompromissi tarkoittaa sitä, että jokainen osapuoli joustaa ajan mittaan yhtä paljon, joko tietyssä asiassa tai vuorotellen. Tänään tehdään sitä mitä minä haluan, huomenna sinä saat päättää. Noin mutkat suoriksi vetäen. Monesti kompromissidarwinismi alkaa kuitenkin jyrätä niin työpaikoilla, harrastuksissa, ystävien kesken kuin parisuhteissa. Kompromissidarwinismi on sitä, kun vahvemman osapuolen mielipide jää ajan mittaan useammin voitolle, mutta lopputulos naamioidaan osapuolten yhteiseksi päätökseksi. Lopulta aviomies ei tunnista kotiaan omaksi, vaikka huonekaluliikkeissä on käyty yhdessä vaimon kanssa, tai työpaikalla yksi joutuu tekemään aina ikävimmät työt, vaikka ne piti jakaa kaikkien kesken. Pidemmän päälle sellainen aiheuttaa oikeutettua ahdistusta ja kiukkua niissä, jotka ovat joustaneet. Suuttumusta voi kuitenkin olla vaikea ilmaista, jos on näennäisesti ollut mukana tekemässä kompromissia. Vahvemman osapuolen voi myös olla vaikeaa ymmärtää joustajan kiukkua, jos on vaikuttanut siltä, että jousto on ollut vapaaehtoista. Kompromissi on hyvä renki mutta huono isäntä. Siksi on tärkeää saada suunsa auki siinä vaiheessa, kun tuntuu siltä, että tulee toisen jyräämäksi kompromissin nimissä. Hyväsydämisyys ja empatia eivät ole sama asia kuin tossun alle vapaaehtoisesti jättäytyminen. Ja sitten on asioita, joiden suhteen en edes kannusta kompromisseihin. Sellaisia ovat esimerkiksi persoonallisuus, rakkaus ja luovuus. Koskaan ei kannata haluta mitään ihmissuhdetta niin paljon, että suostuu tinkimään oman persoonallisuutensa syvistä piirteistä. Ihmissuhde - olipa kyse ystävyydestä tai parisuhteesta - perustuu molemminpuoliseen joustoon, mutta pohjalla pitäisi olla vahva varmuus siitä, että kumpikin saa olla juuri sitä mitä on, ja tulla hyväksytyksi sellaisena. Rakkaudessa ei kannata tyytyä häneen, joka tuntuu toiseksi parhaalta, sillä häntä vertaa aina siihen parhaaseen. Ennemmin kannustan odottamaan häntä, joka menee heittämällä listan kärkeen. Luovuus ei myöskään tykkää kompromisseista. Kun ajatellaan kaikkein hienoimpia sävellyksiä, maalauksia, kirjoituksia tai veistoksia, on helppo ymmärtää, miksi omalaatuisuus ja joskus jopa omituisuus on luovuudessa vahvuus. Oma kädenjälki katoaa taiteellisissa kompromisseissa. Uskon, että näissä asioissa piileekin kompromissientekokyvyn ydin. Kun uskaltaa ja saa olla pohjaa myöten oma itsensä, on helppo joustaa muissa asioissa. Kun omaa sielua ei rikota väärällä tavalla, ihminen oppii tekemään hyviä kompromisseja. Silloin ymmärtää, että oma persoona ei katoa mihinkään, vaikkei aina saisikaan tahtoaan periksi.

3m

Apr 11, 2016

Italiankielisessä musiikkitermistössä on mielestäni yksi termi ylitse muiden. Andante. Se on klassisen musiikin tempomerkintä. Kun nuoteissa lukee andante, tietää soittaja, että teos kuuluu esittää tasaisen tyynesti ja kohtalaisesti. Käyden, kuten eräs käännös kuuluu. Vaikka en ole soittanut klassista musiikkia enää vuosikausiin, tämä sana palaa silti usein mieleeni. Termissä on viisautta, jonka voisi ulottaa musiikin ulkopuolellekin. Elämä pitäisi elää andante. Käyden, kohtalaisesti. Tasaisen tyynesti ei nimittäin tarkoita tylsästi. Ei musiikissa eikä elämässäkään. Olen alkanut ajatella, että kohtalainen eteneminen vaatii enemmän kanttia kuin äkkiseltään tulee ajatelleeksikaan. Liian usein jäisi mieluummin joko kokonaan paikoilleen, kiirehtisi täyttä höyryä eteenpäin tai peräti peruuttaisi takaisin menneeseen. Andante on vakaa päätös mennä eteenpäin riittävällä tyyneydellä, vaikka mitä tulisi. Tällainen kohtuullisuus sisältää lempeyttä sekä itseä että muita kohtaan. Siinä ei ole minkäänlaista pakottamista eikä estämistä. Andante on rohkean ihmisen valinta. Joskus tulee loukatuksi niin pahasti, että tuntuu, ettei siitä pääse millään yli. Puoliso pettää, töistä tulee potkut tai anoppi tekee kaikkensa kiusatakseen. Tällaiset elämän solmut ovat vaarallisia, sillä niihin voi jäädä kiinni ihan liian pitkäksi aikaa. Vaikka olisi tullut kaltoinkohdelluksi, olisi omaksi hyväksi yrittää päästä eteenpäin. Antaa anteeksi. Ei paeten kokemaansa vääryyttä, vaan vähitellen asian taakseen jättäen. Tasaisen tyynesti. Andante. Samaten pitäisi osata jatkaa elämää silloinkin, kun on mokannut itse. Kun ei pakene virheitään, vaan jatkaa matkaa rauhallisesti käyden, tulee ehkä oppineeksi jotain. Tuttu on varmasti sekin tunne, kun odottaa innolla jotain uutta alkavaksi. Silloin haluaisi kiiruhtaa suin päin tulevaan. Into on hyväksi, mutta liika innokkuus on altista maaperää tyhmille päätöksille ja toisten ihmisten tallomiselle. Pieni ripaus tyyneyttä ja malttia on vain avuksi uusissa aluissa. Askeleet saavat tarvittavaa aikuista varmuutta, kun ne otetaan mieluummin käyden, andante, kuin juosten. Samaa varmuutta kohtuullisuus tuo myös silloin, kun uusi alku ja muutos pelottavat. Ei ole pakko edetä liian nopeasti. Parisuhteessa andante on oiva ohjenuora. Hyvä suhde muuttuu ja kehittyy samassa tahdissa kuin siinä olevat yksilöt. Toisen kyydissä pysyy paremmin, kun kuljetaan käyden. Sydänsuruissakin andante auttaa. Vaikka miten tuntuisi siltä, että ikinä ei enää tule toista yhtä ihmeellistä rakastettua, kannattaa tehdä tietoinen päätös jatkaa eteenpäin. Andante. Pois päättyneen suhteen raunioilta ja elämässä eteenpäin. Uuden suhteen rakentamisessa kohtalainen vauhti on kiirettä parempi. Andante antaa aikaa tutustua ja nähdä, onko suhteessa oikeasti aineksia suureen rakkaustarinaan. Kun elämä on liian rankkaa, on lohdullista tietää, että kohtuullisuus riittää. Kaikkia ongelmia ei tarvitse ratkaista saman tien, eikä ole pakko jaksaa yli voimiensa. Kunhan ei anna periksi. Kunhan ei pysähdy kokonaan. Eteenpäin käyden. Andante. Ja sitten on niitä hetkiä, jolloin elämä on kaikkein parhaimmillaan. Täydellisiä tovia, joihin haluaisi jäädä. Mutta jos lopettaa soittamisen, ei kuulu enää musiikkia. Samoin on elämässä. Mihinkään kohtaan, edes parhaaseen, ei voi pysähtyä. Muistot kulkevat mukana. Ja niitä ehtii tarttua kyytiin, kun etenee kohtalaisesti käyden. Andante. Kuten hyvässä musiikkikappaleessa, myös hyvässä elämässä on paljon vivahteita. Tasaiseen ja luotettavaan perusandanteen uskaltaa soittaa mukaan kutkuttavia tempovaihteluita. Silloin andante saa kavereikseen largon, adagion, allegron ja preston. Ja elämä soi kauniisti.

5m

Apr 04, 2016

Muistatko vielä, miltä tuntuu ihastua? Muistatko uteliaisuuden - sen, että haluat tietää toisesta kaiken? Muistatko vihlaisun, jonka tunnet vatsanpohjassa, kun hän astelee näkökenttääsi? Kaiken tämän saa aikaan se, että hän on juuri hän, eikä kukaan muu. Et halua muuttaa hänessä mitään. Siksi onkin ristiriitaista, että juuri ihastuneena haluaa itse esittää sille toiselle vähän parempaa kuin mitä oikeasti onkaan. Tekee mieli siloitella omia virheitä ja yrittää olla sellainen, mistä tunteiden kohde varmasti pitäisi. Pihvin ystävä alkaa syödä kasvisruokaa ja himoliikkuja viihtyy yhtäkkiä toisen kainalossa sohvalla. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää. Parisuhteen alkuvaiheessa molemmat haluavat miellyttää toisiaan. Mutta mitä isommista asioista on kysymys, sitä vaarallisempaa on esittää yhtään mitään. Mitä vakavammaksi ihastus etenee, sitä tärkeämpää olisi uskaltaa olla oma itsensä virheineen päivineen. Vaikka tekisi mieli esittää unelmien poikamiestä tai naista, jonka kuka tahansa haluaa, en suosittele. Tärkeintä ei ole, että kuka tahansa haluaa. Tärkeintä on, että oikea ihminen haluaa. Suhteen edetessä on aina vain vaikeampi korjata alussa syntyneitä vääriä käsityksiä, varsinkin jos on itse niitä aktiivisesti ollut luomassa. Kukaan ei jaksa vetää roolia lopun elämäänsä. Pahimmillaan se, minkä suhteen alussa ajatteli olevan hyväksi, voikin kaataa koko suhteen. Rehellisyydellä sen sijaan antaa sille toiselle mahdollisuuden tutustua ja rakastua juuri siihen mitä oikeasti on, ja itselleen mahdollisuuden tulla rakastetuksi ilman mitään rooleja. Juuri ne piirteet, jotka mieluiten piilottaisi, kannattaa näyttää - jopa hylätyksi tulemisen uhalla. Jos toinen ei niitä piirteitä hyväksy, hän joutaakin mennä. Pidemmän päälle mikään ei ole suhteessa loukkaavampaa kuin se, että ei kelpaa sellaisena kuin luonnostaan on. Yksikään ihastus ei ole sen arvoinen, että pitäisi ennakkosensuroida itseään, jottei olisi jotain liikaa tai jotain liian vähän. Todellinen välittäminen löytyy siellä, missä kulisseja ei edes yritetä rakentaa. Jokaisella on elämässään asioita, joita häpeää tai jotka tuntuvat niin pahoilta, ettei niitä uskalla kertoa kenellekään. Ei, kunnes kohdalle osuu lopulta ihminen, jolle ne uskaltaa sanoa. Ihminen, joka ei juoksekaan niitä karkuun, vaan haluaa ymmärtää. Väärälle ihmiselle ei riitä, vaikka hänen vuokseen vääntäytyisi solmuun. Oikean erottaakin vääristä juuri se, että oma heikkous ja puutteellisuus saa toisen vain välittämään lujemmin. Sellainen rakkaus on ravitsevaa ja todellista. Se ei perustu minkäänlaisiin kuvitelmiin tai rooleihin, vaan haluun olla juuri tietyn epätäydellisen ihmisen kanssa. Sillä epätäydellisiähän me kaikki olemme. On vain löydettävä se, jonka epätäydellisyydet sopivat parhaiten yhteen omien vajaavaisuuksien kanssa. Silloin saa tuntea, että huonoimmillaankin on kaiken rakkauden arvoinen.

3m

Mar 21, 2016

Elämässä pitää uskaltaa kokeilla kaikenlaista. On tavoiteltava unelmia, on tehtävä pelottomia ratkaisuja vaikka joskus pelottaisikin, on mentävä mutkan taakse ja mäen yli. Vain sillä tavalla löytää hienoja asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Elämä on löytöretkeilyä. Vain yhtä polkua varoitan kulkemasta. Neljän koon polulle ei kannata mennä, tai jos sillä huomaa jo kulkevansa, kannattaa kääntyä takaisin heti. Sinne eksyy helposti, ja etappi toisensa jälkeen reitti käy vaarallisemmaksi. Perillä ei ole mitään odottamisen arvoista. Neljän koon polulla ensimmäinen vaaran paikka on kateus. Toisella on jotakin mitä itse haluaisi. Tilanne tuntuu epäreilulta. Miksi en minä, kun tuo toinenkin? Toisen ihmisen menestys ei tarkoita sitä, etteikö itsekin voisi menestyä. Tuttavaperheen onni saattaa ärsyttää siksi, että oma suhde natisee liitoksissaan. Ja toisaalta, naapurin uusi auto ja hieno koti voivatkin kieliä vain suurista veloista tai urasta, joka tuo kyllä rahaa, mutta nielee kaiken muun. Me emme voi tietää toisen elämäntilannetta kuin pinnalta. Jokaisella on omat murheensa. Kateus on siksi täysin turhaa. Kateuden kohdalla on vielä helppo muuttaa suuntaa. Harha-askeleesta voi jopa oppia. Kateuden sijaan voi kokeilla ihailua. Se on tunteena paljon parempi. Sitten kannattaa lopettaa vertailu, unohtaa se mitä muilla on, ja polttaa bensiini omien päämäärien tavoitteluun. Jos neljän koon reitillä pysyy, odottaa mutkan takana kateuden ilkeämpi isoveli, katkeruus. Silloin kateus on väkevöitynyt tunteeksi, joka maustaa jo kaiken muunkin. Oman elämän hyviä puolia alkaa olla vaikea nähdä, kun energia kuluu sen miettimiseen, mistä on jäänyt paitsi. En minä tilannut tällaista elämää, mihin voin valittaa? Totuus on, että elämä ei tule takuulapun kanssa. Joitakin asioita voi itse muuttaa, joitakin ei. On oma valinta, keskittyykö pettymyksiin vai onnistumisiin, käyttääkö energiansa valittamiseen vai yrittääkö tehdä elämästään itselleen mieleisemmän. Katkeruuden kohdalla voi vielä tehdä U-käännöksen. Mikäli kuitenkin jatkaa neljän koon polkua, reitti käy yhä ankeammaksi. Seuraava etappi on kyynisyys. Se on kateuden ja katkeruuden myrkyttämän tunne-elämän surullisen looginen jatkosaskel. Kyyninen tuntee yhä kateutta ja katkeruutta. Juuri muuta hän ei tunnekaan, ja se sattuu. Kyynisyys on tapa yrittää suojata itseään asettumalla jo valmiiksi kaiken muun ulkopuolelle. Ei minun kannata yrittää. En kuitenkaan onnistu. Toiset ne vaan porskuttaa. Tää on niin tätä. Samaa vanhaa aina. Systeemi on mätä. Kyllä mä muuten mutku. Tällä tavalla kyyyninen luopuu kaikesta mahdollisesta hyvästä vapaaehtoisesti. Se on avainten luovuttamista murtovarkaalle ja kävelyä sateenvarjo auki aurinkoisena päivänä. Se on elämätöntä elämää. Kyynisyyden kohdalla voi vielä kääntyä takaisin. Se on vaikeaa, mutta joidenkin tiedän sieltä palanneen. Osa kuitenkin jatkaa matkaansa, vaikka tie on täynnä kielletystä ajosuunnasta muistuttavia merkkejä. Lopulta polku loppuu. Kateuden, katkeruuden ja kyynisyyden jälkeen neljän koon reitti päättyy umpikujaan. Umpikujan nimi on katumus. Tämä katumus on surua siitä, että käytti elämänsä kadehtimiseen, katkeroitumiseen ja kyynistymiseen. Että ei uskaltanut itse kokeilla, vaan vietti elämänsä vertaillen. Surua siitä, että päästi mahdollisuuden onneen lipeämään käsistään. Että valitsi vapaaehtoisesti henkisen varjopuolen elämästä. Muutos, uuden yrittäminen ja epäonnistumisen riski ovat pelottavia. Mutta vielä pelottavampaa on kuitenkin katumus siitä, että ei koskaan uskaltanut edes yrittää.

4m

Mar 14, 2016

Onnellisuus. Turha kieltää - sitähän me kaikki haluamme. Osa löytää sen vahingossa, osa etsimällä, ja hyvin monet ovat jatkuvassa etsimisen tilassa. Päätin yrittää löytää vastauksen siihen, mistä onnellisuus syntyy. Sanotaan, että terveys, perhe ja työ tekevät onnelliseksi. Näin varmasti usein onkin, mutta miksi sitten niin monet heistä, joilla on nämä kaikki, ovat kuitenkin onnettomia? Ja vastaavasti on paljon onnellisia ihmisiä, joilta yksi tai useampi näistä puuttuu. Selityksen on siis löydyttävä jostain muualta. Mietelauseissa onnellisuutta on kuvattu matkaksi, ei päämääräksi. Sanotaan myös, että onni on valinta. Tai että se löytyy, kun lakkaa etsimästä. Minun mielestäni nämä latteudet muistuttavat enemmän aforismien hevonpaskabingoa kuin ymmärrystä siitä, mistä onni tulee. Aloin tarkkailla, millaisia ovat ihmiset, jotka mielestäni vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta. Aukoton menetelmä sekään ei ole - ihmiset kun pystyvät esittämään täysin muuta kuin mitä pinnan alla on. Silti uskon löytäneeni seikkoja, jotka yhdistävät onnellisia ihmisiä. Huomasin, että onnellinen ihminen seisoo omilla jaloillaan. Vaikka sitten pohjalla. Sinne elämä hänet toisinaan pudottaakin, koska onnellisillakin ihmisillä on elämässään huonoja hetkiä ja jopa tragedioita. Onnellinen ihminen hyväksyy tosiasiat - myös vaikeat. Panin merkille myös tämän: Onnellinen ihminen ei valita. Hän voi kyllä olla tyytymätön joihinkin asioihin elämässään, mutta hyödyttömän valittamisen sijaan hän pyrkii muuttamaan niitä paremmiksi. Onnellisuutta edesauttaa myös se, että ei jää vellomaan kokemiinsa loukkauksiin ja pettymyksiin. Onnellinen ihminen käsittelee ne, ja jättää ne sitten parhaansa mukaan taakseen. Onnelliset ihmiset ovat harvoin päässeet helpolla. Päinvastoin, he ovat joutuneet tekemään ehkä jopa poikkeuksellisen rankkoja ratkaisuja. Pidän sitä yhtenä onnellisuuden avaimista. Onnellinen ihminen ei etsi helppoa elämää vaan tyydyttävää elämää. Onnellinen ihminen on rohkea ihminen. Siksi hän ei välttele vaikeitakaan päätöksiä. Onnellinen ei odota, että joku toinen toisi onnen hänen elämäänsä. Hän ottaa vastuun onnellisuudestaan itse. Siihen kun pystyy, ei tarvitse ikinä odottaa sitä parempaa puolikasta, jonka löydyttyä elämä vasta olisi kokonainen. Onnellisella ihmisellä on ainakin muutama läheinen ystävä. Hän tietää, että ystävyys on kaksisuuntaista: saadakseen hyviä ystäviä on itsekin oltava sellainen. Parisuhteessa hän tietää riittävänsä itsenään, eikä vaadi toiseltakaan muuta. Onnellinen ihminen ei ole ylimielinen, mutta ei myöskään nöyristele. Hän tietää omat heikkoutensa. Kun niiden kanssa on sinut, kukaan muu ei voi käyttää niitä aseena häntä vastaan. Kun on tyytyväinen omaan elämäänsä, ei ole tarvetta vertailla itseään toisiin, saati syytellä muita. Huominen ei ole takuuvarma juttu edes onnelliselle ihmiselle. Siksi hän valitsee työnsä, asuinpaikkansa ja harrastuksensa niin, ettei hänen tarvitse odottaa viikonloppuja, lomia tai juhlapyhiä tunteakseen itsensä edes hitusen onnelliseksi. Tiedän, että tällainen luettelo kuulostaa hurjalta. Tuskin kukaan onkaan niin täydellinen tai niin onnellinen, että pystyisi aina hallitsemaan elämäänsä tällä tavalla. Jotakin suuntaa nämä piirteet kuitenkin voivat antaa. Ne ovat asioita, joita voi halutessaan harjoitella. Minä harjoittelen. Onnellisuus ei ole mikään taianomainen pysyvä olotila. Arkisesti se on vain syvää tyytyväisyyttä. Se on tunnetta siitä, että on kotona omassa elämässään. Tunnetta siitä, että ei haluaisi olla missään muualla tai kukaan muu. Onnellisuus on vastuun ottamista omasta elämästä, ja tunnetta siitä, että elämällä on merkitystä. Ja siinä vaiheessa kun ei tarvitse miettiä, onko onnellinen vai ei, alkaa olla jo aika lähellä.

4m

Mar 07, 2016

Elämä on vain harvoin suurta taidetta. Enemmän kuin hienoa maalausta, se muistuttaa lasten pisteestä pisteeseen -puuhatehtävää. Me etenemme elämänvaiheesta toiseen ilman, että tiedämme, millainen kuvasta lopulta tulee. Pisteiden välillä me itkemme ja nauramme, rakastumme ja eroamme, toteutamme ehkä joitakin unelmia tai teemme suuria päätöksiä. Joskus pisteestä toiseen pääseminen on vaikeaa. Joidenkin elämässä kriisejä on enemmän kuin toisten, mutta kenenkään viivat pisteiden välillä eivät ole jatkuvasti siistejä ja suoria. Me sairastumme, saamme potkut, hautaamme läheisiämme, tulemme petetyiksi tai luovumme pakon edessä tärkeistä asioista. Silloin tuntuu, että seuraavalle pisteelle pääseminen on mahdotonta. Koko kuvan valmiiksi saamisesta puhumattakaan. Juuri silloin tekisi mieli rytätä koko paperi ja aloittaa alusta. Uusi elämä puhtaalta paperilta. Tabula rasa on kaunis ajatus, mutta todellisuudessa mahdoton. Ei ole mitään uutta elämää. On vain tämä yksi. Vaikka me jättäisimme kaiken vanhan ja yrittäisimme aloittaa alusta, se ei olisi mahdollista. Itseään kun ei pääse pakoon. Kaikki elämänmuutokset rakennetaan vanhan ja koetun päälle. Se edellyttää menneen ja eletyn hyväksymistä. Koetut ilot ja surut ovat osa meitä hautaan asti, ja hyvä niin. Niistä syntyy meidän persoonallinen, henkilökohtainen elämämme. Kokonainen elämä kun ei ole kasa luonnoksia, vaan yksi kuva virheineen kaikkineen. Elämän hienous on siinä, että meillä on mahdollisuus valita, mitä seuraavaksi piirrämme. On omalla vastuullamme hylätä asiat jotka tekevät elämästämme huonoa. Omalla vastuulla on myös löytää asiat, jotka tekevät elämästä nautinnollista. Kukaan muu ei voi - eikä saa - päättää toisen puolesta. Siinä vaiheessa, kun seuraava piste ei ole edes näkyvissä, mutta edelliseenkään ei voi jäädä, eteenpäin pääsee vain luottamalla itseensä. Siitä kuitenkin lopulta on kysymys. Rohkeudesta päättää itse, vaikka välillä menisikin metsään. Virheetön ja kaunis kuva kun ei kuitenkaan ole hyvä, jos se ei ole oma. Hallittujen siveltimenvetojen sijasta elämän jälki on useimmiten haparoivaa, hieman vinoa tai vapisevaa viivaa ja pyyhekumin jälkiä. Samoin kuin puuhatehtävässä, elämässäkään ei voi oikaista pisteiden välillä. Ero puuhakirjaan syntyy siitä, että kun askartelutehtävässä pisteet ovat jo valmiiksi olemassa, elämässä ne löytyvät yksi kerrallaan. Ja mikä parasta: niitä voi asetella paikoilleen itse, juuri siihen suuntaan, mihin haluaa.

3m

Feb 29, 2016

En kirjoita päiväkirjaa. Valokuva-albumien suhteen olen luovuttanut jo ajat sitten. En käytä edes paperista kalenteria, johon jäisi muistoksi merkintöjä menneistä päivistä. Minun muistojeni säilytyspaikka on vaatehuoneeni hylly, jossa säilytän kymmeniä korkokenkiäni. Ne eivät ole kalliita merkkikenkiä, mutta minulle ne ovat tärkeitä. En ole aina ollut korkokenkänainen. Ne tulivat elämääni siinä vaiheessa, kun aloin vuosien etsimisen jälkeen ymmärtää, kuka olen, ja mitä elämältäni haluan. Niillä on kuljettu askeleita, jotka eivät unohdu. Esimerkiksi näissä mustissa kengissä lähdin entisestä kodistani ja muutin uuteen. En katsonut taakseni. Näetkö nämä luumunpunaiset huikean korkeat avokkaat? Niihin liittyy monta iloista muistoa. Ne olivat jalassani kun ajoin autollani halki kesäisen Suomen. Ne olivat jalassani myös, kun kävelin sydänystäväni kanssa hiekkatiellä ja kävimme tärkeän keskustelun. Eräänä elokuisena perjantaina vietin ne jalassani kesän hauskimman illan ja yön. Näissä kullansävyisissä avokkaissa kävelin pahaa aavistamattomana sairaalaan, josta tulin ulos muuttuneena ihmisenä. Näissä ruskeissa saappaissa ajoin erään loppusyksyn pimeimpänä iltana vesisateessa pitkän matkan, jonka aikana päätin, että enää en tee yhtään kompromissia oman sieluni kustannuksella. Näissä hopeisissa paljettikengissä astelin parketin poikki, kun salillinen ihmisiä taputti minulle. Samoissa kengissä istuin Tapiolan kirkossa yllättyyneenä ihanasta käänteestä, jonka elämä oli saanut. Näissä yksinkertaisissa nahkakengissä kävelin halki syksyisen Honkanummen hautausmaan, ja sylissäni oli tuhkauurna, joka painoi enemmän kuin mikään muu tähän mennessä. Tässä ovat mustat, ketjukoristeiset nilkkurit. Ne ovat niin rikki, että suutarikaan ei saa niitä enää käyttökelpoisiksi. Siitä huolimatta en halua luopua niistä. Niihin liittyy enemmän muistoja kuin yksiinkään toisiin kenkiini. Ne olivat jalassani, kun hautasin isäni. Ne olivat jalassani myös silloin, kun tanssin hänen muistolleen. Näissä kengissä kävin jännityksestä täristen ensimmäisillä treffeillä avioeron jälkeen. Näissä olin myös silloin, kun minut hurmasi mies, jonka pauloihin jäin pitkäksi aikaa, ja joka myöhemmin särki sydämeni. Nämä ruskeat käärmeennahkakuvioiset kengät hän riisui jaloistani. Näissä kengissä, näissä karvareunuksisissa kiilakoroissa, lähdin pois hänen luotaan viimeisen kerran. Näissä häpeämättömän korkeissa stilettikoroissa kävelin Helsingin Kalliossa ja nauroin ääneen. Näissä kengissä huomasin ensimmäisen kerran, että jopa koroissa olen lastani lyhyempi. Nämä ruusukoristeiset korkokengät minulla oli jalassani, kun opin tärkeän läksyn. Opetuksen sain myös käyttäessäni näitä sinisiä kiilakorkokenkiä. Näissä kengissä olin sinä kylmänä kylmänä pakkaspäivänä, kun tapasin hänet, joka on erilainen kuin muut. Se mikä muille näyttäytyy vain pintana, on minulle muistutus siitä kuka olen, mistä tulen ja minne olen menossa. Vaatehuoneeni kenkähylly on henkilökohtainen historiankirjoitus täynnä muistoja ja opetuksia. Näissä kengissä olen oikaissut ryhtini alistuneesta suorittajasta ihmiseksi, joka päättää itse, mihin suuntaan kulkee.

3m

Feb 22, 2016

Minä tiedän, mitä suru on. Suru on sitä kun sydämen kohdalla onkin yhtäkkiä tyhjä peltirasia. Sellainen vanha lommoinen kassalipas. Se on ryöstetty, eikä sen sisällä ole enää mitään. Roisto on - kuin kiusallaan - laittanut lippaan lukkoon ja vaihtanut lukon numerosarjan. Oikeaa yhdistelmää on mahdotonta löytää. Mikä tuntuu turhemmalta kuin lukittu tyhjä kassalipas, jota ei saa enää auki? Ei mikään. Siitä pohjattoman tyhjyyden tunteesta nouseminen on rankkaa. Siksi sureminen on sitkeiden ja periksiantamattomien ihmisten hommaa. Paljon helpompaa olisi nimittäin jättää suru surematta. Moni niin tekeekin. Suru se vaan on sellainen kaveri, että se ei tykkää tulla sivuutetuksi. Se löytää tiensä pintaan tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin. Suru naamioituu mielellään alkoholismiksi tai työnarkomaniaksi, kurinalaiseksi liikuntaharrastukseksi tai persoudeksi herkuille. Salakavalasti se voi myös yrittää esittää muita tunteita kuten pelko, viha, väsymys tai välinpitämättömyys. On helpompaa sanoa olevansa stressaantunut kuin surullinen. Tyhjä lukittu peltirasia ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka laittaisi silmät kiinni niin ettei sitä näe. Elämä ei säästä surulta ketään. Se tulee kohdallemme silloin kun se itse haluaa. Pakenemisen sijasta se kannattaa ottaa vastaan. Sen kanssa kun ei oikein voi edes neuvotella. Tehokkuusajattelun rytmittämässä maailmassa suru tuntuu hankalalta tyypiltä, joka ei pysy meidän aikatauluissamme, vaan tekee kaiken juuri silloin kun sille itselleen sopii. Pienemmät surut voivat haihtua nopeastikin, mutta suuret surut kestävät vuosia. Se on vain hyväksyttävä. Nykyään on muodikasta olla positiivinen ja onnellinen. Tuntuu, että suru pitäisi piilottaa yksityisyyteen. Me pelkäämme surevaa siksi, koska sellaisen näkeminen muistuttaa meitä siitä, mitä kaikkea me voimme menettää silmänräpäyksessä. Ehkä me oppisimme olemaan hitusen inhimillisempiä, jos uskaltaisimme näyttää surun. Suru kuuluu kokonaiseen elämään. Suru nimittäin opettaa meille meistä itsestämme. Surimmepa mitä hyvänsä - kuollutta läheistä, menetettyä työpaikkaa, eroa tai ihastusta, jota emme saaneet omaksi - suru kertoo asioista, jotka ovat meille tärkeitä. Suru on osoitus siitä, että on välittänyt paljon. Ei välittäminen ole pahaa. Suru on sitä kun ottaa käteensä sen sydämen kohdalle jätetyn, tyhjän ja lukitun kassalippaan ja katsoo sitä tarkasti. Se näyttää rumalta ja rujolta pitkään. Käyttökelvottomalta. Siinä se kuitenkin on, ja jollain tavalla sen kanssa pitäisi yrittää tulla toimeen. Ensin hengenveto kerrallaan. Sitten tunti kerrallaan. Päivä, viikko, kuukausi kerrallaan. Rasiaa voi käännellä ja katsella eri puolilta. Siinä on monenlaisia lommoja. Siihen on osunut ennenkin, eikä se ole mennyt rikki. Kun sen pintaa pyyhkii, saattaa pölykerroksen alta paljastua kaunis kuvio, jonka oli jo unohtanut. Vanhat esineet ovat kauniita, koska niissä näkyy historia. Jokainen kuluma ja kolhu on jälki jostain tapahtumasta tai ihmisestä. Myös sydän kestää kolhuja. Pahojakin. Siitä tyhjästä lukitusta peltirasiasta tulee tärkeä, vaikka se ei toimikaan ihan niin kuin pitäisi. Kun aikaa kuluu, sitä ei tee enää mieli heittää pois. Siitä on tullut arvoesine. Ja jonain päivänä koittaa se hetki, jolloin numerosarja osuu kohdalleen ja lukko aukeaa taas. Usko minua, sillä minä tiedän, mitä suru on.

4m

Feb 15, 2016

Tapasin eräänä päivänä elinkautisvangin. Vaihdoimme kuulumiset, olemmehan vanhoja tuttuja. Sen jälkeen kummankin päivä jatkui normaaliin tapaan työn ja perheen äärellä. En ollut tiennyt hänen tuomiostaan, vaikka hän on istunut sitä jo vuosia. Kun hän kertoi asiasta, syyllisyys hehkui hänen silmistään tummana ja kaiken nielevänä särkynä. Kyllä, hän oli tehnyt rikoksen. Rikoksen, josta ei ole säädetty lakikirjassa. Rikoksen, jolla hän on satuttanut läheisintä ihmistään. Vuosia on kulunut. Uhrin tuska ei helpota. Rikos kirvelee yhä kuin se olisi tehty eilen. Syyllinen on täynnä katumusta ja itsesyytöstä. Hän on tehnyt kaiken inhimillisesti kuviteltavissa olevan korjatakseen tekonsa seuraukset, mutta hän ei saa tekemättömäksi aiheuttamaansa pahaa. Lopputuloksena on kaksi elinkautisvankia näkymättömien kaltereiden takana. Aika on menettänyt merkityksensä. On vain ennen ja jälkeen rikoksen. Rikoksen, jonka uhreja he ovat jo kumpikin. Minun kävi sääliksi ystävääni. Jokainen loukatuksi tullut tietää, miltä tuntuu, kun elämästä lähtevät värit toisen tekojen seurauksena. Mutta moniko osaa ajatella, miltä tuntuu syyllisestä, joka kituen odottaa joka päivä armonlaukausta, jota ei tule? Uhrin puolella on helppo olla, mutta kuka puolustaisi syyllistä? Kun ei ole olemassa rangaistusta, jolla teon voisi sovittaa, on jäljellä vain yksi vaihtoehto. Anteeksianto. On ymmärrettävää, että uhrista tuntuu kohtuuttomalta vaatimus antaa anteeksi. Se voi tuntua samalta kuin hyväksyisi teon ja alistuisi ylikäveltäväksi. On vaikeaa uskaltaa luottaa uudelleen, kun luottamus on kerran menetetty. On helppoa haluta säilyttää ylpeytensä rippeet ja pysyä katkerana. Surullista on, että katkeruus ei auta. Lopulta siitä kärsii kaikkein eniten uhri itse. Voidakseen antaa anteeksi pitää nähdä ne näkymättömät kalterit, jotka estävät onnen, jos toisen pahaan tekoon jää kiinni. Sillä ei anteeksi antaminen poista sitä, että on tullut kaltoin kohdelluksi. Eikä se mitätöi niitä tunteita, joita on kokenut toisen toiminnan takia. Anteeksi antaminen on uhrille keino päästä eteenpäin ja säilyttää olemassa oleva ja koettu hyvä. Antamalla anteeksi voi asettaa itsensä samalle viivalle sen ihmisen kanssa, jolle antaa anteeksi. Jopa silloin, kun syyllinen ei sitä edes pyydä. Elinkautisvankiystäväni on rangaistuksensa kärsinyt, mutta ei ole vieläkään vapaa. Hän on joka päivä vuosien ajan pelännyt rakkaimpansa menettämistä, kantanut mukanaan itseinhoa ja puhuu jo itse itselleen julman tuomarin äänellä. Hän on läksynsä oppinut. Hän odottaa armoa. Paitsi uhrilta, myös itseltään. On inhimillistä erehtyä, on inhimillistä loukkaantua, on inhimillistä tuntea surua ja vihaa. Mutta inhimillisintä kaikista on kyky ja tahto antaa anteeksi. Sekä toiselle että itselle. Se ei ole luvan antamista muille käyttäytyä miten tahansa. Se on lupa astua näkymättömien kaltereiden takaa vapauteen.

3m

Feb 08, 2016